Torso kotikatsomo

Kun jo elokuvan alkutekstien aikana vilahtavat paljaat rinnat, on sitä vaikea olla tulkitsematta enteellisesti. Torson suhteen aavistukset eivät osu harhaan. Vähäpukeiset naiset ovat italialaisen kauhuklassikon lisukkeena yhtä oleellinen kuin kastike pastalle.

Sergio Martinon vuonna 1973 ohjaama Torso on italialaisen giallo-genren aikaansaannos. Kyseessä on kirjallisuus- ja elokuvagenren nimitys, joka sai nimensä 1920–30-luvulla julkaistujen keltakantisisten viihdepokkarien mukaan (giallo=keltainen). Rikos- ja mysteeritarinoista koostuva kioskikirjallisuus siirtyi valkokankaalle 1960-luvulla, kun kirjoja alettiin muokata elokuvamuotoon.

Pulp-kirjallisuuden italialainen muoto alkoi pian elää omaa elämäänsä elokuvissa ja irtautui kirjallisista perusteistaan. Giallo-elokuville tyypillistä on tappokohtauksilla herkuttelu, tyylitelty kameratyöskentely sekä melkoinen määrä paljasta pintaa. Torso ei petä lajityyppiään. Elokuvassa rikostrilleri yhdistyy slasheriin, erotiikkaa unohtamatta. Tarina sijoittuu roomalaiseen yliopistoon, jossa kaksi kaunista opiskelijatyttöä saa raa’asti surmansa. Sitten ruumiita alkaa ilmaantua tasaiseen tahtiin.

Giallo-elokuva kukoisti 1970-luvulla, jolloin genren parissa tehtailivat Sergio Martinon ohella muun muassa Dario Argento ja Mario Bava. Kausi oli kaikkiaankin italialaisen elokuvan kulta-aikaa: elokuvia tehtailtiin jopa 300 teoksen vuositahtia ja suuri osa niistä myytiin ulkomaille. Torson dvd:llä julkaistava versio on alkuperäiselokuvan englanniksi dubattu versio. Tuotos voidaan muutenkin nähdä kansainvälisenä ponnistuksena, sillä mukana oli näyttelijöitä useista eri maista.

Torsoa on englanninkielisissä maissa levitetty useilla eri nimillä. Levitysnimistä Carnal Violence kuvastaa elokuvan teemaa paremmin kuin suomenkieliseksi nimeksi valittu Torso. Lihaa ja väkivaltaa, seksin ja synnintunnon ikuinen liitto – sama kuvio on tuttu lukuisista myöhemmistä murhaajahahmoista. Himo ja sitä seuraava syyllisyys ajavat kieroutuneen murhaajan tappamaan.

Suzy Kendallin esittämä Jane on yksi elokuvan naistähdistä, ja luultavammin ainoa, joka ei paljasta rintojaan. Kauhuelokuvien säännöt tunteva leffafani voi vain arvailla, ovatko lihallisilta viettelyksiltä välttyvän typykän selviytymismahdollisuudet kevytkenkäisiä siskojaan paremmat. Giallo-kirjallisuuden perinteistä mysteerirakennetta noudattaen murhaaja paljastuu vasta loppumetreillä.

Kauhuelokuvana aika on osin ajanut Torson ohi. Siinä missä Hitchcockin Psyko kammottaa edelleen, on Torso korniudessaan huvittava. Guido ja Maurizio De Angelisin luoma musiikki muistuttaa halvan pornoelokuvan taustamusiikkia. Myös irrallisiksi jäävät tissikohtaukset huvittavat; miksipä pitäisi juonellisesti motivoida kauniin neitosten taipumusta intoutua strippaamaan tai ottamaan aurinkoa alasti.

Korni kulttiklassikko on tuttu myös Robert Rodriguezille ja Quentin Tarantinolle. Kaksiosaista Grindhouse-kokonaisuutta tuottaessaan miehet havainnollistivat ideaa tuotantoryhmälle esittämällä yhdessä Torson sekä Zombi 2 -elokuvan. Jälkimmäinen, italialaisen Lucio Fulcin vuonna 1979 ohjaama, myös nimellä Zombie Flesh Eaters tunnettu elokuva noudattaakin melko samaa reseptiä kuin Torso. Ainekset ovat tutut: kauniita neitosia, tissikohtauksia ja verimässäilyä. Myös musiikki on korniudessaan samaa kaliiperia.

Torson kiinnostavin puoli on sen historiallinen merkitys giallo-elokuvan kultakauden tuotoksena. Elokuvassa voidaan nähdä paljon nykyiseen kauhuelokuvagenreen vaikuttaneita piirteitä. Taiteellisilta ansioiltaan elokuva jää kuitenkin hieman torsoksi – jos tissit ja tappaminen ei riitä lihaksi leffan luiden päälle.