The Gray Man kotikatsomo

Pompöösin vakoojaviihteen edesmennyt ahkeroija Tom Clancy tapasi loppuaikoinaan rahastaa nimellään ja antaa varsinaisen nakutustyön haamuilijoidensa huoleksi. Eräs heistä, Mark Greaney, kirjoitti omiinkin nimiinsä Jack Ryaneita. Tämän lisäksi hän puskee iloksemme Gray Man -opuksia, joita on jo ilmestynyt kymmenkunta. Oppi-isä Clancyn tyyliin ne kertovat CIA:n sekä Yhdysvaltojen kaikkivoipaisuudesta ja ihannoivat suoraa toimintaa parhaana ratkaisukeinona.

Avausosassa harmaa sankariagentti (kirjoissa nimettykin, mutta leffassa esiintyy vain koodinimellä Sierra Six) laitetaan lahtaamaan toista agenttia, joka on omatoimisesti selvittänyt ja tallentanut CIA:n keskijohdon sekoiluja ja laittomia operaatioita. Kyseinen johtoporras saa vihiä asiasta ja päättää päästää kutosesta ilmat pihalle, mikä onkin helpommin toivottu kuin toteutettu.

Kun maailmaa ei kannata enää pelastaa ja operaattoreiden omat henget ovat arvottomia, päämotiiviksi valikoituu sydämen vajaatoiminnasta kärsivän tenavan turvaaminen. Niinpä tietenkin.

Yllättävää kyllä tämä on Netflix-alkuperäistuotanto eikä elokuvateattereihin alun perin tarkoitettu tekele, josta studio yrittää nyhtää edes jotain takaisin.

Vaikea sanoa Greaneyn kirjoja lukematta, mitä käsikirjoitusvaiheessa tapahtui, mutta kökköyteen on ilmiselviä syitä. Kun budjetti nousee pariin sataan miljoonaan, usealla tuottajalla alkavat teryleenit täristä ja siksi on turvallisinta säätää kässäri ja kuvat perheystävällisiksi. Elokuva sai jenkeissä rajatun teatterirundin viikkoa ennen striimiensi-iltaa ja ikäraja asettui PG-13 kategoriaan, jota Netflixkin näkyy käyttävän. Kuitenkin kyseessä elimellistä nujakointia sisältävä tarina, johon ei oikein pikkukakkos-filtteröinti sovellu. Marvel-meiningin hallitsevat Russon veljekset varmasti pystyisivät parempaankin, mutta taiteelliset vapausasteet tällä riskitasolla tapaavat olla minimalistisia.

Näyttelijävalinnat ovat nekin osittain pielessä. Niin pätevä kuin Ryan Gosling yleensä onkin, hän ei hallitse näyttävää lähitaisteluakrobatiaa. Tämä käy erittäin tuskallisesti ilmi lentokonekohtauksessa, jossa hemmon kasvot usvautetaan tai alijalkautetaan (ruudussa vain kaulan alapuoliset osat kehoista) pois kuvista, jotta stuntit voivat hoitaa homman. Kyseinen kohtaus on kuin lajityypin parodiasta. Kutosen muukin toiminta jää pariin otteeseen vajaaksi. Hän on raudoitettuna sillankaiteeseen ja sen sijaan, että vapauttaisi heti itsensä käytössään olevalla pistoolilla, hän mieluummin taistelee kahlittuna tappaja-armeijaa vastaan, jolla on käytössään massiiviset joukkotuhoaseet.

Supersankarina enemmän heilunutta Chris Evansia rasittaa pahisroolin muka hauskuus. Heikkoja stand-up reploja pudotteleva psykopaatti tuskin pelottaa edes nuorinta katsojajoukkoa. Vahva kontrasti tähän näkyy kutosen julmassa lapsuustakaumassa, jossa isä työntää pojan keuhkoihin vettä hengen lähdön uhalla. Kukkoilevien ketkujen keskellä Ana de Armas on sentään nainen paikallaan.

Ensimmäistä kuvattua kirjaa rasittaa sarjan kaaren ilmaan jättö. Taustalla häärivää CIA-sooloilun mahdollistavaa pääjehua ei paljasteta, jotta jatko-osiinkin jäisi jotain jännitettävää. Eri asia on, tuleeko niitä.

Positiivista otetta edustaa jäntevä kameratyöskentely. Prahan katukohtauksessa tempautuu väkisin itsekin mukaan, mikä nostaa tämän katsottavaksi vaihtoehdoksi.