Karskia, sikaa ja muutama kusipää

Snatch jatkaa samaa tuttua juttua kuin ohjaaja Ritchien muutaman vuoden takainen läpimurtoelokuva Puuta, heinää ja muutama vesiperä. Itse asiassa elokuvat muistuttavat sen verrankin toisiaan, että Snatch tuntuu melkein edellisen toisinnolta. Eli klisettä kliseen, karikatyyriä karikatyyrin ja vanhaa vitsiä vanhan vitsin perään. Mutta ei lopputulos huono ole. Liberaalin Hollywood-hötön ahdistamana on äijäelokuva kuin äijäelokuva tervetullut. Snatch ON äijäelokuva. Siihen on tyydyttävä. Se ei ole lääkettä mutta ainakin salvaa sellaisille, jotka eivät ole päässeet koskaan tuoreeltaan ihailemaan esimerkiksi Clint Eastwoodin ja Charles Bronsonin 70-luvun bravuureja kankaalla.

© 2000 Columbia Pictures - SKA FilmsNyrkin kokoisen timantin metsästyksen ympärille keskittyvä tarina rönsyilee sinne tänne, kun toinen toistaan tyhmemmät, pahemmat ja rumemmat äijänroikaleet ottavat mittaa toisistaan rähjäisessä itälontoolaisessa alamaailmassa. Naamagalleria on melkoinen. Suuremmista nimistä esimerkiksi Benicio Del Toro on kuollut puolet leffasta ja käsittämätöntä mustalaismongerrusta vääntävä Brad Pitt riisuu paitansa juuri niin usein, että muutamat pikkupöksyt kostutetaan, ja kuten yleensä, Dennis Farina on mies paikallaan. Pitemmän korren vievät kuitenkin britit. Paul Casgoinea palleista puristanut entinen kovanaamafutaaja Vinnie Jones vetäisee kieltämättä taas mainion roolin. Kannattaa etenkin muistaa hänen monologinsa isoista urheista palleista ja pienistä hinttariruikkupalleista. Myös Alan Ford gangsteripomo Brick Topina on sen verran raskaan sarjan nilkki, että hän keräsi ainakin meikäläisen sympatiat. Muutamat elokuvan parhaat letkautukset ovatkin hänelle kirjoitettuja.

© 2000 Columbia Pictures - SKA FilmsToisaalta ja ankarasti ottaen Snatch on pelkkää puutaheinää. Ei muuta. Se on toki mielettömällä energialla tehty ja sopivasti härski ja rujo, mutta väistämättä nytkin tulee verrattua elokuvaa Tarantinon bravuureihin, jotka ovat Ritchienkin tyylittelyn alkulähde. Visuaalisesti Snatch pärjää mukavasti, mutta kun mennään tarinaytimeen, niin kato käy. Taratinon nerokkuutta juonirakenteen luomisessa olen muutoinkin jäänyt kaipaamaan. Hänen kykynsä kupata pulp-tavarasta ihmisyyden ja pahuuden perimmäisiä kysymyksiä ei voi kuin kunnioittaa. Snatchin kaltaisissa jäljitelmissä syvyys puuttuu, henkilöhahmot jäävät pintahauskoiksi. Pelkkä läpänheitto, visuaalinen keikarointi ja aikakäsityksillä leikkiminen eivät tee elokuvasta elämää suurempaa. Snatchin pallit eivät ole isot ja urheat, mutta eivät hinttariruikutkaan, vaan keskiverrot. Niinhän se yleensä tässä elämässä - faktan ja fiktion molemmin puolin.

*

Dvd-markkinoille Snatch on julkaistu jonkin sortin special editionina. Lisämateriaali levyllä onkin kieltämättä runsasta, mutta hankalasti toteutettu valikko on valitettavan hidas ja työläs materiaalien läpikäymiseen. Mainitsemisen arvoista on ainakin se, että joitakin poistettuja kohtauksia voi ihmetellä kesken elokuvan niiden alkuperäisillä paikoillaan. Juuri muuta tavallisuudesta poikkeavaa ei runsaista lisukkeista löydy. Dvd:llä itse elokuvan hieman hailakka värimaailma pisti silmään, mutta sellainen se oli jo kyllä elokuvateattereissakin. (dvd-lisäys: Juha Rosenqvist)

DVD / kuva: 16:9 Anamorfinen Widescreen 1.85:1; ääni: Dolby Digital 5.1; tekstitetty (elokuvaa voi katsoa ilman tekstitystä); extra features: director’s commentary, stealing stones (mahdollisuus katsoa poistettuja kohtauksia niiden alkuperäisellä paikallaan), trailers (2), soundbites (tekijähaastatteluja, 24 min), photolibrary, making of (dokumentti, 25 min), b-roll (5 min), production notes, tv-spots, deleted scenes (6), filmographies, storyboard comparisons ja song selection.

ks. ensi-ilta

* * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo:2,7 /6 henkilöä