The Gentlemen valkokangas

Epätasaisia uusintafilmatisointeja ja kritisoituja fantasiaelokuvia viimevuodet tehnyt brittiohjaaja Guy Ritchie palaa juurilleen Lontoon kaduille komediallisella ensemble rikoselokuvalla The Gentlemen (2019). Elokuvan käsikirjoittanut Ritchie tuntuu vapautuneen aiheensa puolesta studiovetoisten kassamagneettien tavoittelun paineista keskittyen tällä kertaa parhaiten tuntemaansa aiheeseen pieleen menevästä rikollisesta toiminnasta.

Moneen suuntaan polveileva juoni kerrotaan usean epäluotettavan narraattorin näkökulmasta. Takaumien sisäisten takaumien ja aikahyppyjen kautta päädytään aina elokuvan ulkopuoliselle metatasolle asti. Tarinalinjoista kaksi keskeisintä seuraavat Englantiin kotiutuneen amerikkalaisen marihuanakuninkaan Mickey Pearsonin (Matthew McConaughey) lopettamisyritystä sekä nykyhetkessä toimittaja Fletcherin (mainiosti filmifriikkiä ja avoimen homoseksuaalia esittävä Hugh Grant) ja Mickeyn läheisimmän alaisen Raymondin (Charlie Hunnam) välistä kiristyksen värittämää keskustelua.

Keskittymisen herpaantuessa tippuminen nopeasti etenevien selkäänpuukotusten vyyhdissä on odotettavissa, vaikka perusjuoni yksinkertainen onkin Mickeyn pyrkiessä säilyttämään kasvonsa myydessään huumeyrityksensä siitä verisesti kilpaileville rikollisille. Ritchien elokuvissa juuri hahmojen toisilleen kertomat tarinat ovat muodostuneet tavaramerkiksi, mutta niiden ylitsepursuava käyttö saattaa edelleen ärsyttää osaa katsojista.

Jännitystä luodaan onnistuneesti herkästi räjähtävillä rikollispersoonilla sekä katsojan ennakko-odotusten tehokkaalla hyödyntämisellä. Raymondin saapuessa hakemaan Lordi Georgen tytär Lauraa (Eliot Sumner) lontoolaisesta huumeidenkäyttäjien asunnosta tiedämme tapahtumien räjähtävän käsiin hieman Pulp Fiction: Tarinoita väkivallasta (1995) elokuvan tavoin. The Gentlemen lainaa visuaalista ilmettään Ritchien omien varhaistöiden lisäksi Kingsman-elokuvista, vaikka nimestään huolimatta elokuvassa ei yhtään todellista brittiläistä herramiestä nähdä.

Ritchien rikoselokuvien hahmogalleria on toistuvien vakionäyttelijöiden Hunnamin, Grantin ja Eddie Marsanin käytöstä huolimatta laajentunut myös naisten ja etnisten vähemmistöjen edustukseen. Silti keskiössä on pääosin valkoisten rikollismiesten muodostaman ydinporukan toiminnan seuraaminen.

Mickeyn vaimoa Rosalindia esittävälle brittiläisten yläluokkaisten roolien parissa viihtyvälle Michelle Dockerylle on jäänyt seinäruusun roolin lisäksi vain muutama keskeisempi kohtaus. Nopeassa puheessa huumoria viljellään Mickeyn marihuana kasvustojen tavoin runsaasti niin brittiläistä yläluokkaa kuin muitakin ihmisryhmiä ja asenteita kohtaan.

The Gentlemenin kerronnan painoarvoa lisäävät traagisemmat elementit kuten elokuvan aloitus, joka muistuttaa Ritchien pitkäaikaisen yhteistyökumppanin Matthew Vaughnin aiheeltaan lähes identtisen Layer Cake (2004) elokuvan pysäyttävästä lopetuksesta. Silti tunnelma pysyy ohjaajalle ominaisen kepeänä, eikä elokuvan vakavampiin teemoihin ja yhteiskunnallisiin kysymyksiin, kuten marihuanan käytön laillistamiseen kovin syvällisesti paneuduta.

Ritchien dynaaminen tapa ohjata välittyy pysäytyskuvien ja piirrostyylien käytöstä sekä nopeasta leikkauksesta ja hänen musiikkivideotaustansa kirjaimellisesta käytöstä. Mukaan heitetään Coachin (Colin Farrell) valmentaman nyrkkeilyjengiin kuuluvan Bugzy Malonen rap-kappaleet sekä GoProlla kuvatut videot, jotka someaikana nousisivat varmasti nettisensaatioiksi. Jengin esittämisessä on muistumia Ritchien Puuta, heinää ja muutama vesiperä (Lock, Stock and Two Smoking Barrels, 1998) mahdottomiin tilanteisiin ajautuvan kaveriporukan välisestä dynamiikasta

The Gentlemen on viihdyttävä paluu Ritchien varhaisten elokuvien maisemiin ja tarinoihin. Sen pintapuolista filosofointia viidakonlakien mukaisen rikollisuuden esittämisessä ei käy kiistäminen. Näyttelijävetoisena viihteellisenä rikoskomediana, vaikkakin keskittymistä vaativana, elokuva ei ammu kohteestaan kuitenkaan ohi.