Piin elämä kotikatsomo

Taiwanilaissyntyinen Ang Lee on ohjaajana parhaimmillaan käsitellessään tietyn käyttäytymiskoodiston perusteella toimivia pieniä yhteisöjä ihmissuhteineen ja jännitteineen. Synnyinkulttuuriltaan ulkopuolisesta positiosta hän on kyennyt hienovaraisesti paljastamaan läntisen kulttuurin ihmisyhteisöistä nyansseja, joita ei tavallisesti huomaa, kuten elokuvissa Järki ja tunteet (1995), Jäämyrsky (1997) sekä Brokeback Mountain (2005).

Lee on monipuolisella urallaan tehnyt hyvinkin erityyppisiä elokuvia aina Hiipivästä tiikeristä, piilotetusta lohikäärmeestä (2000) sarjakuvafilmatisointi Hulkiin (2003). Varsinaista epäonnistumista hänen uraltaan on hankala mainita, eikä Piin elämäkään ole sellainen, vaikka Leen uralla kyse onkin yhdestä mitäänsanomattomimmasta elokuvasta.

Oscar-palkitun elokuvan ongelma on sen visuaalisen lumon rikkoutuminen kotikatselussa. Se mikä ihastutti suurella kankaalla, näyttää televisioruudussa keinotekoiselta ja pahimmillaan jopa halvalta trikiltä. Pelastusveneessä nykivästi liikkuva tiikeri muistuttaa esihistoriallisista eläimistä tehtyjä televisiodokumentteja, joissa ei millään muotoa kyetä digitaalisesti toisintamaan todellisten eläinten pehmeännopeita liikkeitä. Silmiinpistävä keinotekoisuus rikkoo illuusion.

Ja kuten niin usein visuaalisuuden varaan rakennetuissa elokuvissa, myös Piin elämä paljastuu tehostepinnan alla kerrontarakenteeltaan kömpelöksi elokuvaksi, jonka sisällöllinen sanoma olisi voitu kertoa puolta lyhyemmässä ajassa.

Piin elämän fokus ovat pelastusveneessä toisistaan ja luonnonvoimista mittaa ottava nuorimies ja tiikeri. Ulapalle sijoittuva jakso on elokuvan vahvinta antia paikoittaisesta digitaalisesta keinotekoisuudestaan huolimatta. Selviytymiskamppailuun keskittyminen ilman ulkoisia häiriötekijöitä kiteyttää elokuvan sanoman neuvokkuuden, sopeutumisen ja rutiinien välttämättömästä symbioosista elämästä selviytymiselle ja siinä eteenpäin pääsemisessä.

Valitettavasti elokuvan keskeinen osuus kärsii valitun kerrontarakenteen jäykkyydestä. Piin ihmeellistä selviytymistarinaa kerrotaan elokuvan sisällä tarinankerrontana, mikä on hyvin epäelokuvallinen ratkaisu, koska elokuvaan joudutaan rakentamaan selittävä kehystarina varsinaisen tarinan kertomiseksi. Piin elämässä tähän kehystarinaan käytetään kolmannes elokuvan kestosta, mikä on aivan liikaa ja venyttää kokonaisuuden tarpeettoman pitkäksi suhteessa sisältöön.

Piin elämän vertaaminen vaikkapa James Cameronin Avatariin on sikäli perusteltua, että visuaalista töttöröötä toitottavassa nykyelokuvassa tarinat ja sisällölliset teemat tuntuvat tykkänään unohtuneen jonnekin takavasemmalle. Vaikka tarinat elokuvissa kerrotaankin kuvin ja elokuvaan luodulla visuaalisella maailmalla on olennainen merkitys tarinan ja teemojen kannalta, niin visuaalisuus on aina alisteista tarinalle ja vain vahvat merkitykselliset tarinat jäävät elämään. Tästä moni 1980-luvun tieteiselokuva on oivallinen esimerkki. Vaikka aika on ajanut niiden visuaalisesta maailmasta ohi, niin sisällöllisesti ne ovat edelleen hyvinkin puhuttelevia. Paljon pauhatut Avatarit ja Piin elämät menevät toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos jättämättä kummoistakaan muistijälkeä. Näitä elokuvia tuskin monikaan vaivautuu katsomaan parin vuosikymmenen jälkeen.