Passion kotikatsomo

Pelkkä tyyli ei tee jännäriä. Ei, vaikka genren tyyliperusteet olisi lainattu suoraan Hitchcockin elokuvista. Ohjaaja Brian De Palman pitäisi tietää tämä, mutta hänen uutuutensa, eroottisena jännärinä markkinoitu Passion, osoittaa muuta.

Isossa mainosfirmassa työskentelevä Isabel (Noomi Rapace) ja hänen pomonsa Christine (Rachel McAdams) saavat tehtäväkseen suunnitella mainoksen uudelle älypuhelimelle. Manipuloiva Christine varastaa kunnian Isabelin työstä ylennyksen toivossa.

Passiivinen Isabel alistuu kohtaloonsa, mutta hankkii ylpeydenpuuskassa kunniansa nopeasti takaisin. Christine kostaa menettämänsä ylennyksen aloittamalla Isabelin systemaattisen nöyryyttämisen. Kahden uranaisen mittelö johtaa lopulta Christinen väkivaltaiseen kuolemaan.

Juonikudelmaan on nidottu myös tyttörakkautta, mutta siitä on turha puhua yhtä kappaletta enempää. Koko teema vaikuttaa päälle liimatulta. Rapacen ja McAdamsin suutelukohtaukset näyttävät teennäisiltä, eikä hahmojen välisellä työpaikkapussailulla ole mitään tekemistä varsinaisen juonen kanssa.

De Palma lyö elokuvan puolivälissä toisen vaihteen silmään, kun Isabel alkaa popsia reseptilääkkeitä. Ohjaaja hyödyntää kaikkia mahdollisia elokuvakoulukikkoja hämärtääkseen unen ja todellisuuden rajan. Horisontti on vinossa, ikkunat äärimmäisen kirkkaita ja väripaletti haalea. Musiikkina jumputtaa sama bassoraita aina kyllästymiseen asti.

Tiettyjen asioiden toistaminen menee naurettavuuksiin. Jos Isabel heräisi sängystä hiestä märkänä ja henkeään haukkoen pari kertaa useammin, sen ympärille voisi kehittää juomapelin.

Viimeiset kymmenen minuuttia ovat koko elokuvan hämmentävintä sisältöä. Surrealismin puolelle luiskahtavalla loppuratkaisulla De Palma yrittää varmaankin vahvistaa epäilykseni siitä, että kaikki on ollut unta koko ajan. Avoimissa loppuratkaisuissa ei ole sinänsä mitään vikaa, mutta kaikessa päämäärättömyydessään olisin toivonut Passionilta jonkinlaista yhteenvetoa.

Laiska loppuratkaisu vaikuttaa ainoastaan heikolta yritykseltä selitellä kaikkia epäjohdonmukaisuuksia, joita katsoja on joutunut todistamaan.

Brian De Palma on mielenkiintoinen elokuvantekijä. Vaikka miehen uran varrelta löytyy sekä klassikoita että kalkkunoita, hänen visuaalista lahjakkuuttaan ei ole kukaan voinut kiistää.

Passionin perinnetietoinen, film noir-elokuvista ja Hitchcockilta lainaava kuvakerronta tekivät minuun vaikutuksen, vaikka sisällöstä en voikaan sanoa samaa. Puolitoistatuntinen leffapokkari on varmaan tarkoitettu De Palman portfolion täytteeksi, sillä mitään muuta syytä sen olemassaololle en keksi.