Fasisti kotikatsomo

Italialaisen Bernardo Bertoluccin tunnetuin ohjaustyö lienee kohuelokuva Viimeinen tango Pariisissa (1972), jonka pääosiin kaavailtiin alun perin Jean-Louis Trintignantia ja Dominique Sandaa. He kieltäytyivät, ja rooleihin kiinnitettiin Marlon Brando ja Maria Schneider. Onneksi Trintignant ja Sanda nähdään Bertoluccin läpimurtoelokuvassa, joka tunnetaan Suomessa nimellä Fasisti. Se valmistui pari vuotta ennen Viimeistä tangoa, ja on ainakin allekirjoittaneen mielestä ohjaajansa täydellisin elokuva.

Jean-Louis Trintignant näyttelee Marcelloa, humanistisia tieteitä opiskellutta valtion virkamiestä, joka värväytyy fasistiseen liikkeeseen. Eletään vuotta 1938. Marcello saa tehtäväkseen eliminoida entisen filosofian opettajansa, joka on muuttanut Roomasta Pariisiin. Toimeksianto määrää Marcellon ja hänen tuoreen vaimonsa Giulian (Stefania Sandrelli) häämatkakohteen.

Pariisissa Marcello tapaa entisen mentorinsa, professori Quadrin (Enzo Tarascio). Antifasistisessa liikkeessä toimiva tiedemies ei usko tähtioppilaansa vakaumuksen pysyvyyteen. Marcellon suoraviivaista ajattelua mutkistaa myös professorin emansipoitunut balettitanssijavaimo Anna (Sanda), jota kohtaan hän tuntee lähes pakkomielteistä vetoa.

Alberto Moravian romaaniin perustuvan Fasistin italiankielinen nimi on Il Conformista. Enemmän kuin vakaumuksellinen fasisti Marcello onkin konformisti, mukautuja ja myötäilijä, jonka hartain toive on olla normaali, samanlainen kuin muut miehet. Avioliitto Giulian kanssa on vain ja ainoastaan tavallisuuden tavoittelua; sisimmissään Marcello pitää vaimoaan keskinkertaisena pikkuporvarina, jonka ”pyrkimykset ovat mitättömiä”. Mielisairaalaan teljettyä isäänsä ja morfiiniriippuvaista äitiään Marcello häpeää. ”Turmelus saa minut voimaan pahoin”, hän toteaa äitinsä dekadenssia huokuvan talon puutarhassa.

Vaikeasti saavutettavan normaaliuden haave ja arvoitus seuraavat Marcelloa kaikkialle, mutta ulkopuolisuuden kokemus on ja pysyy. Tätä Bertolucci havainnollistaa sysäämällä Marcellon useissa eri kohtauksissa väkijoukon piirittämäksi, tönimäksi tai ohittamaksi. Yhtä usein Marcelloa ympäröi kirjaimellinen autius. Fasistiseen liikkeeseen liittyminen tarjoaa hänelle ennen kaikkea kokemuksen joukkoon kuulumisesta. ”Tuntuu, kuin olisin löytänyt normaaliuden”, Marcello kuvailee sokealle aatetoverilleen Italolle (José Quaglio).

Monet Fasistista kirjoittaneet ovat arvioineet Marcellon olevan latentti homoseksuaali. Tulkinta on etenkin viimeisen kohtauksen valossa täysin mahdollinen, mutta mikään kokonaisselitys se ei ole. Seksuaalisuus on olennaisen tärkeässä roolissa useimmissa Bertoluccin elokuvissa, ja Fasistissa se manifestoituu etenkin Marcellon ja Annan suhteessa, jonka orastava sadomasokismi enteilee Viimeisen tangon asetelmaa. Tärkeä juonne on myös varhaisteini-ikäisen Marcellon ja Lino-nimisen autonkuljettajan kohtaaminen, jonka yksityiskohtia katolinen pappi tivaa ahnaasti Marcellon ripittäytyessä. Itsevarman Annan ja kikattelevan Giulian välille kehkeytyvä eroottinen lataus vaikuttaa sen sijaan kosmeettiselta. Sen avulla Anna härnää Marcelloa ja auttaa Giuliaa vapautumaan sovinnaisuuden kahleista.

Bertolucci rinnastaa fasismin paitsi heteronormatiivisuuteen myös sokeuteen. Hivenen tarpeettomalta tuntuu metaforan sanallinen avaaminen kohtauksessa, jossa Marcello selostaa näkemäänsä unta. Unessa Marcello oli sokeutunut ja matkustanut Sveitsiin, missä professori Quadri oli palauttanut hänen näkönsä silmäleikkauksella.

Fasistia on vaikea uskoa vasta 30-vuotiaan ohjaaja-käsikirjoittajan tekemäksi, niin hallittu se on. Ennen kaikkea elokuva häikäisee visuaalisuudellaan. Pikkutarkasti sommitellut kuvat jättävät pysyviä jälkiä alitajuntaan. Mussolinin ajan arkkitehtuuri on tarjonnut loistavia kuvauspaikkoja, mutta paljon on käytetty myös kekseliäisyyttä. Kuvaaja Vittorio Storaron myöhempiin saavutuksiin kuuluu muun muassa Francis Ford Coppolan Ilmestyskirja. Nyt. (1979). Gitt Magrinin pukusuunnittelu on upeaa, ja Fasistin estetiikasta lainaavaa kuvastoa näkee yhä muotilehtien sivuilla.

Bernardo Bertolucci aloitti uransa Pier Paolo Pasolinin avustajana. Fasistissa voi nähdä vaikutteita myös Federico Felliniltä, jonka elokuvista muistuttaa erityisesti mielisairaalan autiolle ja tuuliselle pihamaalle sijoittuva kohtaus. Kun Marcello osoittelee aseella ympäriinsä harjoittelumielessä, mieleen pulpahtavat Jean-Luc Godardin elokuvat. Kaikki vaikutteet sulautuvat kerrokselliseksi kokonaisuudeksi, joka avautuu täyteen loistoonsa vasta useiden katselukertojen jälkeen.