Carrie valkokangas

Brian De Palman vuonna 1976 valmistunut Carrie on monella tapaa merkittävä elokuva. Se on Alfred Hitchcockia suuresti kunnioittavan Palman tunnetuimpia 1970-luvun töitä. Kyseessä oli myös ensimmäinen Stephen King -filmatisointi. Ennen kaikkea Carrie on toiminut nykyään jo vakavan elokuvan saralla halveksitun maineen saaneen teinikauhun kantateoksena paria vuotta myöhemmin valmistuneen John Carpenterin Halloweenin (1978) kanssa. Omassa genressään Carrie on edelleen toimiva ja vankka osoitus kolmenkymmenen vuoden takaisen kauhun elinvoimasta ja sisällöstä, mistä viime vuosien kauhuilut ovat vain säälittäviä muistoja. Tässä mielessä lajityypin merkkiteoksen kierrättäminen teattereissa on perusteltua.

Teinikauhun moottori on seksuaalisuuden herääminen. Carrie on tästä malliesimerkki. Teini-ikäisen orastava seksuaalisuus on peittelemätöntä ja vastareaktiot tähän suoria. Amerikkalaiset arvot ja ydinperhe olivat 70-luvun kauhun keskiössä. Elokuvien teemat ja kuvasto olivat rankkoja tavoilla, jollaisia ei sittemmin ole nähty vaikka väkivallan ja veren esittämisestä on tullut yhä graafisempaa. Siinä missä Carpenterin jo uudelleen filmatussa kulttiklassikossa Hyökkäys poliisiasemalle (1976) riisutaan kaikki moraali- ja arvokäsitykset ampumalla jäätelöä ostava pikku tyttö tai William Friedkinin Manaajassa (1973) varhaisteini-ikäinen masturboi krusifiksilla, niin yhtä lailla Carrien alussa hämmennystä herättää alastoman teinitytön estoton, esteettinen ja sensuelli esittäminen.

Vastaavanlaista kuvastoa ja tematiikkaa ei nykypäivän elokuvissa voisi kuvitella. Varsinkin lapsiin kohdistuva tai lasten kautta toteutettava tabuja rikkova terrori on suljettu pois. Viestiikö tämä ryhdistäytyneestä moraalista vai vielä synkeämmästä kaksinaismoraalin kukoistuksesta, jossa ihmisyyden epämiellyttävien piirteiden kieltäminen ja niistä vaikeneminen suo mahdollisuuden pahuuden yhä kammottavimmille muodoille. Erinäköisten tilastojen valossa väittäisin tänä päivänä olevan kyse jälkimmäisestä oireilusta.

Carrie on temaattisesti raskas ja monitahoinen elokuva pureutuessaan seksuaalisuuden ohella perheväkivaltaan, heikomman alistamiseen ja fundamentalistiseen sortoon ja niiden vastareaktiona syntyviin väkivaltaisiin purkauksiin. Carrie on kolmen vuosikymmenen jälkeen edelleen ajankohtainen ja tehokas kauhuelokuva. Palma luo onnistuneita ja läpi elokuvan kantavia jännitteitä, vaikka osa kerronnallisista ratkaisuista rikkookin kokonaisuutta ja visuaalinen hioutuneisuus ei Carriessa ole vielä sillä tasolla, mitä se Palman myöhemmissä teoksissa on. Toimivien leikkausten ja kuvakulmien tehoja ei Carrienkaan kohdalla käy kieltäminen.

Vanhoista elokuvista on uusintaensi-illoissa totuttu näkemään ehostettuja ja restauroituja versioita. Carrien kohdalla kysymys on kuitenkin vanhasta kopiosta – niin vanhasta ja kuluneesta, että asettaisin katselun mielekkyyden teatterissa kyseenalaiseksi, niin ensioikeutettu elokuvan esityspaikka kuin se onkin. Haalistuneet värit, naarmut ja onneton ääni eivät palvele elokuvaa sen ansaitsemalla tavalla. Asianmukaisilla laitteilla kotikatselu kunnioittaa elokuvaa enemmän kuin loppuunajettu kopio elokuvateatterissa.