Marsiin, mars, mars!
Ihmisen kaukokaipuu on vienyt hänet aika-ajoin äärimmäisten rajojen äärelle ja niiden yli. Avaruus, tuo korpimaista vihoviimeinen, on jo pitemmän aikaa edustanut ihmiselle sitä rajaa, jonka ylitse on päästävä hinnalla millä hyvänsä. Onhan saatava selville se, mistä me olemme tulleet ja minne me olemme matkalla, jos minnekään.
Operaatio Mars nojautuu kaikkeen tuohon ja tietysti digitaaliseen kuvankäsittelyyn. Kahdenkymmenen vuoden päähän nykyajasta sijoittuva tarina matkasta Mars-planeetalle, ja mitä sitten tapahtuikaan. Uljaana tulevaisuuden kuvana elokuvassa on Marsin tutkiminen sen asuttamista varten. Sillä asenteella, että jos löytyisi hiukan vettä, niin kyllähän ihminen pärjää missä tahansa. Mutta minne ihminen sitten meneekin, hän vie mukanaan omat arvonsa ja ongelmansa, eikä siinä paljon keinokastellut salaatinlehdet auta.
Miljoonilla dollareilla saa kauniita ja toimivia digitaaliefektejä, ammattitaitoisia näyttelijöitä, ja jopa arvostetun ohjaajan. Mutta siihenpä se rahan mahti sitten loppuukin. Ainakaan henkeä ei elokuvaan voi ostaa, se täytyy synnyttää. Käsikirjoitus tai itse tarina, kun eivät ainakaan tällä kertaa maailmoja mullistaneet. Science fiction kun ei ole mielestäni monestikaan ole ollut näin kuivaa ja kylmäkiskoista.
Näyttelijät tässä elokuvassa olivat tietysti ihan huippuluokkaa mutta se ei paljon auta, kun raamit ovat ahtaat tai muuten vaan väärän muotoiset. Esimerkiksi Gary Sinise vaimonsa mukana kaiken menettäneenä astronauttina ei ainakaan saanut minun sympatioitani heräämään. Muutkin hahmot jäivät suurimmilta osin ulkokohtaisiksi ja läpinäkyviksi. Useamman kuin kerran tuntui siltä, että näyttelijät oli vain nosteltu kulisseihin ja sitten huudettu "action", ja mitään ei tapahtunutkaan. Mitään kipinää tai henkilökemiaa ei tässä avaruuden kylmyydessä syntynyt.
Tarina ei missään vaiheessa temmannut mukaansa vaan jätti katsojan todistelemaan digitaalisten efektien ihmeitä. Joskin nekin menettivät tehonsa tarinan latteuden ja osaksi tietysti videoformaatin myötä. Mitään sellaista, mikä saisi nykyaikaisen katsojan edes hyväksyvästi hymähtämään ei ollut tarjolla. Punaisen planeetan hiekkamonsterikaan ei tuntunut miltään, kun sekin digitaalikikka oli jo käytetty Muumio-elokuvassa.
Olisikin jo aika että Hollywoodissakin joku kirjoittaisi, tuottaisi ja ohjaisi jotain muuta kuin tällaista science fictionin lipun alla seilaavaa roskaa. Onko kaikki kekseliäisyys hukkunut digitaalitekniikan bittimereen kaikkivoipaisen dollarin painosta? Toivoa sopii, että joku keksisi, miten todella käyttää näitä uusia ja ihmeellisiä efektimahdollisuuksia tukemaan tarinaa. Eikä vain luomaan huikeita maisemia latteiden mitäänsanomattomuuksien taustoiksi.
Toimituskunnan keskiarvo: 1,8 / 4 henkilöä
Seuraava:
15 minuuttia
Arvostelu elokuvasta 15 Minutes / 15 minuuttia.
Edellinen: Syötti