Odd Thomas kotikatsomo

"I see dead people", voisi Odd Thomas -elokuvan samanniminen päähenkilö tokaista. Odd Thomasilla (Anton Yelchin) on kuitenkin yksi olennainen ero Kuudes aisti -teoksen pikkupojan kanssa. Siinä missä jälkimmäinen kertoi havainnoistaan elämärajoitteiselle psykiatrille, niin ensin mainittu toimii vainajien vihjepuhelimena ja käy sitten nappaamassa ne henkilöt, jotka ovat vainajista vainajia tehneet.

Dean Koontzin suosittuun romaanisarjaan perustuva elokuva on letkeän notkea tarina nuoresta ja vähän omituisesta pikaruokalan kokista, joka korjaa vääryyksiä ja setvii menneitä kuolemantapauksia vainajien itsensä avustuksella. Anton Yelchin on oivallinen valinta päärooliin, sillä Yelchinin hömelön sympaattinen olemus pitää elokuvan sopivasti nyrjähtäneenä. Juonessa on vakaviakin sävyjä, mutta nykypäivän yliluonnollisia teini- ja nuortenelokuvia vaivaava yletön totisuus on tiessään. Odd Thomas on tehty tosissaan mutta ei liian vakavasti.

Kesähittien ohjaajana tunnettu Stephen Sommers on välillä syyllistynyt mahtipontisen jäykkiin patsasteluihin, kuten kömpelön surkea Van Helsing, mutta Sommers on kyennyt tekemään myös rennon viihdyttäviä pläjäyksiä, kuten ensimmäinen Muumio (1999), joka tasapainoili varsin onnistuneesti farssin ja toiminnan rajamaastossa. Odd Thomas ammentaa osin samasta kuvastosta, vaikka päähenkilöt ovatkin selvästi nuorempia.

Outo Tuomas rullaa vauhdilla ja sujuvasti, eikä takerru juonen aukkopaikkoihin ja Thomasin kykyjen satunnaisiin epäloogisuuksiin. Peruskuviot ja juonen lopputulos ovat pääosin ennalta arvattavissa, mutta eivät väkinäisiä. Kestoa ei ole suotta pitkitetty, vaan hyvin ruodussa pysyvä käsikirjoitus pysäyttää kellot noin puolentoista tunnin kohdalla sen sijaan, että draaman kaarta olisi keinotekoisesti venytetty nykyään niin yleiseen liki kahden ja puolen tunnin mittaan. Hyvä soundtrack täydentää viihdyttävän kokonaisuuden.

Elokuvan pääjuoni massamurhaa Saatanan kunniaksi suunnittelevista ja yhteiskuntaan soluttautuneista saatananpalvojista olisi liian totisten torvensoittajien väärissä käsissä äärettömän typerä. Ne väärät kuuluvat itse asiassa useimmiten kirjailija Dean Koontzille, mutta tällä kertaa Koontz on osunut tikkataulunsa keskelle ja käsikirjoitus skippaa surutta Koontzin ylimääräiset rönsyilyt.

Koontz on eräänlainen B-luokan Stephen King, ylettömän tuottelias kirjailija, joka on suurimman osan urastaan kulkenut Kingin jalanjäljissä ja aivan syystä. Siinä missä Kingin parhaissa teoksissa on viiltävän osuvaa näkemystä ja yhteiskunnallista syvyyttä, on Koontz jäänyt turhan usein latteiden hurskasteluiden varaan.

Parhaimmillaan Koontz on ollut kiinnostava ja tasokas kirjailija, mutta huonoimmillaan lähes lukukelvoton. Sama pätee myös Koontz-filmatisointeihin, joita on kohtalaisesti, mutta mikään ei yllä lähellekään parhaimpien King-filmatisointien tasalle. Odd Thomaskaan ei ole mestariteos, mutta se on sen verran tasokas, että sille toivoisi jatkoa. Kirjojen jatko-osista ei ole puute, joten kenties vainajia näkevä pikaruokalan kokkipoika palaa vielä valkokankaille.