Odd Thomas valkokangas

Kuoleman ymmärtäminen ja hyväksyminen kaikessa luonnollisuudessaan on ollut ihmisille hankalaa läpi historian. Tuonpuoleisesta, seuraavasta elämästä ja kuolleiden kanssa kommunikoinnista on sepitetty loputtomasti tarinoita. Elokuvan saralla aihetta on hyödynnetty erityisesti kauhun parissa. Viimeisimmät onnistuneet teokset ovat vuosituhannen vaihteesta. Kuudennen aistin (1999) ja The Othersin (2001) jälkeen kuolleita on nähty valkokankaalla urakalla, eikä määrä ole korvannut laatua, mistä Odd Thomas on jälleen esimerkkinä.

Vakavasti otettavan kauhun lisäksi kuolema on suosittu teema teiniyleisölle suunnatuissa elokuvissa. Niissä kuolema toimii allegoriana lapsuuden lopusta, elämän taitekohdasta, jolloin seksuaalisuuden herääminen johdattaa lapsen toiseen eli aikuisten maailmaan, jossa haureuden teoilla on vakavat seuraukset.

Aiheesta tuli teineille suunnatun kauhulajin voimavara, kun nuoren yleisön kaupallinen potentiaali realisoitui 1970-luvulla. Tällöin kyse oli elokuvataidetta varsinkin audiovisuaalisen kerronnan suhteen uudistaneista ja sittemmin klassikon aseman saavuttaneista teoksista. Lajityyppi kuitenkin bulkkiutui nopeasti ja visionääriset tekijät hävisivät. Seurauksena on ollut samojen kaavojen ideaton toistaminen, minkä myötä teineille suunnatuista elokuvista on tullut puistattavan kliseisiä. Odd Thomasinkin kerronnalliset ratkaisut ovat tuhanteen kertaan nähtyjä, vaikka näennäisesti elokuva koettaakin olla erilainen.

Suositun yhdysvaltalaisen kauhukynäilijän Dean R. Koontzin ensimmäisestä Odd Thomas -kirjasarjan filmatisoinnista on vastannut Muumio-ohjaaja Stephen Sommers. Pikaruokakokki Odd Thomas (Anton Yelchin) näkee kuolleita ihmisiä ja heidän vinkeillään nappaa murhaajia kiinni pikkukaupungin poliisin salaisena apulaisena. Odd näkee merkkejä tulevasta verilöylystä ja alkaa selvittää mysteeriä hehkeän tyttöystävänsä (Ashley Sommers) myötäymmärryksellä.

Eniten Odd Thomasissa ja muissa teiniyleisölle suunnatuissa nykyelokuvissa hämmentää niiden kevyt suhtautuminen väkivaltaan ja kuolemaan. Tämä ei tokikaan ole vain teinielokuvien ongelma, sillä väkivallan ja kuoleman arkipäiväistyminen on pelottava ilmiö koko audiovisuaalisessa viihteessä. Odd Thomasissa ilmiö kärjistyy siinä, että nuori aikuinen pari ei luonnollisimmassakaan tilanteessa erehdy harjoittamaan seksiä, mutta väkivaltaisiin ratkaisumalleihin turvaudutaan monessa tilanteessa. Kaiken kruunaa sankaria seksiin houkutelleen tyttöystävän kohtalo, joka sementoi Odd Thomasin vanhoillisuuden.

Omaa karua kieltään viihdemaailman moraalisesta rappiosta kertoo se, miten tässäkin elokuvassa kollektiivisena pelotteena hyödynnetään todellisuudessa tapahtuneita traagisia koulu- ja ostoskeskusammuskeluja. Yhteiskunnallisen syy-seuraus-analyysin sijaan tappajat esitetään yksioikoisina hörhöinä ja heidät pysäyttävä sankari hyveellisenä kirkasotsana. Puhtoisessa supersankarin mielikuvarakentelussa ollaan kaukana perinteisestä traumaattisesta sankarimytologiasta.

Kokonaan oma lukunsa Odd Thomasin heikkouksissa on elokuvan kömpelö kerronta. Sankarin voiceover vääntää rautalangasta taustat ja tapahtumat niin yksityiskohtaisesti läpi elokuvan, että valkokankaan tapahtumista pääsee jyvälle vaikka silmät ummessa. Katsojan kuvanlukutaitoa ja päättelykykyä ei voisi enää pahemmin aliarvioida. Tilannetta ei auta ohjaaja Sommersin viehtymys tietokonetehosteiden ryöpytykseen. Ilmeisesti Hollywoodissa ei ole enää mitään itsekritiikkiä sen suhteen, minkälaista digimoskaa elokuvan sekaan sotketaan.

Nähtäväksi jää, tuhdataanko muistakin Koontzin Odd Thomas -romaaneista filmiversioita. Ainakin elokuvan lopussa pedataan siihen hyvät asetelmat. Valitettavasti.