Metallica Through the Never kotikatsomo

Laulaville staroille on räätälöity omia elokuvia lähes koko äänielokuvan historian ajan, ja niin Elvikset kuin Tauno Palotkin ovat laulaa luikauttaneet muun tekemisen ohessa myös valkokankaalla. Mutta vasta vähän myöhemmin syntyi ajatus siitä, että artisti tai yhtye olisi koko teoksen keskiössä ja elokuva toteutettaisiin heidän taiteellisten visioidensa mukaan, ei vain keinona oheismarkkinoida itseään ja kappaleitaan muiden formaattien avulla.

Erityisesti Beatles kunnostautui tällä saralla, ja sen jälkeen ison kaliiberin tähtibändit ovat tehneet vuosien varrella jos jonkinlaisia hämyelokuvia, rock-oopperoita ja paisutettuja musiikkivideoita. Myös kotimainen Nightwish vahvisti statustaan Suomen suurimpaan kokoluokkaan kuuluvana yhtyeenä teoksellaan Imaginaerum, joka olikin varsin kelvollinen fantasiaelokuva.

Myös metallimusiikin mammutti, thrash metalin titaani ja levymyynnin leviatan Metallica päätyi tuottamaan oman elokuvansa. Heidän lähtökohtansa oli sikäli erilainen, että varsinaisen juonellisen teoksen sijasta Through the Neverista tehtiin maailmanhistorian pisin ja kallein musiikkivideo, reilut puolitoista tuntia pitkä yhdistelmä Metallican kivenkovaa livekeikkaa sekä kuvitteellisen roudarin (Dane DeHaan) seikkailuja biisien lomassa.

Mykkä roudari lähetetään ennen keikkaa hakemaan mystistä MacGuffinia toiselle puolelle kaupunkia. Kaupunkikuvassa tuntuu olevan kuitenkin jotain pahasti vialla, ja roudarin taival keskeytyy kerta toisensa jälkeen. Ensin esteenä ovat tavanomaisemmat häiriöt, kuten auto-onnettomuus sekä poliisia vastaan rettelöivä retalejengi, myöhemmin roudari siirtyy maagisen realismin alueelle kohtaamaan salaperäisen hevosratsastajan apureineen.

Välähdyksenomaiset tuokiot roudarin elämästä eivät pidempää tarkastelua kestäisi, mutta ei ole tarkoituskaan, sillä roudarin seikkailut nivoutuvat harkiten Metallican konserttiin ja sen yltäkylläiseen audiovisuaalisuuteen. Metallica esittää livenä täyskeikallisen parhaita biisejään eri levyiltään. Pääpainopisteenä ovat luonnollisesti vanhemmat albumit, joista voisi soittaa joka biisin, mutta uudemmiltakin on osattu valita ne pari kolme kovinta biisiä ja jätetty surkeimmat virhearviot sekä luomisen tuskan hedelmät pois.

Musiikillisesti Metallica on kokenut viime vuosina uuden tulemisen sekä livenä että levyillä. Yhtye vajosi onnettomimpaan aallonpohjaansa surkean St. Anger -albumin myötä, jonka aikaisista terapiasessioista ja ryhmähaleista syntyi dokumentti Some Kind of Monster (2004). Tämän jälkeen bändi otti itseään niskasta kiinni, nauhoitti jämäkimmän studioalbuminsa 17 vuoteen eli Death Magneticin (2008) ja sai sen myötä uudenlaista puhtia myös live-esiintymisiinsä.

Bändin soittoa välillä vaivannut mammuttitauti ja turhankin löysä livetempo on vaihtunut rennon energiseen ja särmikkääseen otteeseen. Miehet rokkikukkoilevat itsetietoisen machosti ja paahtavat menemään tuhdein soundein. Through the Neverin äänimaailma on vahva ja hallittu. Biisien soundeissa on enemmän syvyyttä kuin mitä hieman ylikompressoiduissa studiolevyissä on viime vuosina ollut.

Kamerat keskittyvät ensisijaisesti Metallican tunteiden tulkkiin, kitaristilaulaja James Hetfieldiin sekä yhtyeen sieluun ja sydämeen, rumpali Lars Ulrichiin. Valinta on eittämättä tarkoituksellinen, sillä viime kädessä muut jäsenet ovat vain vaihdettavia osasia, oli kulloinenkin virkaikä kuinka korkea tahansa.

Elokuvan edetessä tulee mieleen, että teos olisi loppujen lopuksi toiminut oikein hyvin myös pelkkänä konserttitallenteena, jolloin keikkaan olisi voinut keskittyä enemmän. Roudarin seikkailupätkien tematiikka liittyy soitettaviin kappaleisiin, mutta roudarin tarinan kaari on rakenteellisen kokonaisuuden kannalta lähinnä sivuseikka, minkä takia teos ei nouse osiensa summaa suuremmaksi. Ehkä siltä ei sitä pitäisi edes vaatiakaan, kyseessä on kuitenkin ensisijaisesti Metallican keikkaleffa, joka on pitkäksi musiikkivideoksi viihdyttävä ja toimiva ja jonka erinomaiset klassikkobiisit pauhaavat tanakan tappavasti.