Imaginaerum kotikatsomo

Kun Nightwish julkaisi Imaginaerum-albuminsa, tuli tieto siitä, että yhtye on tekemässä albumin tiimoilta myös elokuvaa. Alun perin ideana oli tehdä joka biisistä oma musiikkivideo, sitten ideat paisuivat ja tuotantoon lähtikin kokoillan elokuva.

Suuruudenhullulle visiolle oli pakko nostaa hattua jo tässä vaiheessa, sillä siinä missä toiset vain haaveilevat Nightwish toteutti Tuomas Holopaisen johdolla haaveitaan. Yhtye oli valmis satsaamaan kosolti riihikuivaa projektiin, jonka onnistumisesta ei ollut mitään takeita ja jonka olennaisin ajatus oli tyydyttää oma taiteellinen kunnianhimo ja tehdä persoonallinen lopputulos, ei laskea varman päälle ja maksimoida tuotot. Toisaalta tämä sama ajatushan on pätenyt jokaiseen Nightwishin levyyn, joista on haluttu tehdä paras mahdollinen ja musiikkia eteenpäin vievä, oli ajallinen ja rahallinen hinta mikä hyvänsä.

Holopaisen visioille perustuva elokuva ei ehkä ollut aivan sellainen menestys, mitä se olisi voinut olla, mutta Stobe Harjun ohjaama teos pitää sen minkä lupaa. Persnettoa saattoi ainakin teatterikierroksella tulla taloudellisesti, mutta ei taiteellisesti. Suomalaisen elokuvatuotannon saralla fantasia-aiheet ovat olleet erittäin vähissä, joten Imaginaerum on viime vuosien aikana esiin nousseiden tieteiselokuvien rinnalla hyvä todistus siitä, että suomalaisvoimin osataan ja halutaan tehdä muutakin kuin puisevaa nuorten aikuisten ihmissuhdesoopaa ja puskafarssitason dekkareita.

Kansainvälisesti suht pienellä budjetilla on saatu aikaan visuaalisesti näyttävä fantasiadraama, jossa unien logiikkaa seuraavat näyt ja muistot ryöppyävät elämänsä lopussa olevan vanhan taiteilijan Thomas Whitmanin mielessä, kun sairaalassa makaava Whitman yrittää taistella itselleen arvokasta loppua ilman hänelle tärkeiden asioiden unohtamista. Sairaalavuoteen ulkopuolella Whitmanin vieraantunut tytär Gem (Marianne Farley) tajuaa, ettei hän tunnekaan isäänsä niin hyvin kuin on luullut.

Thomas Whitman on hyvin vahvasti Tuomas Holopaisen oma alter ego, ja samalla eräänlainen ajatusleikki siitä, miten Holopaisellekin voisi käydä vuosikymmenien päästä, jos menestyksekäs ura vaatisi veronsa mahdolliselta perhe-elämältä ja jos tragediat rikkoisivat loputkin ihmissuhteet. Hahmon sukunimi on eittämättä peräisin Holopaisen yhdeltä suurelta idolilta eli runoilija Walt Whitmanilta, ja Holopainen itse esittää Thomas Whitmania muutamassa kohtauksessa, jotka kuvaavat hahmon keski-ikää. Vanhaa Whitmania esittää Francis X. McCarthy ja nuorta Thomasia esittää ilmeikäs nuori lapsinäyttelijä Quinn Lord.

Nightwishin musiikki on elokuvassa vahvasti läsnä, ja parissa kohtauksessa bändikin pääsee esiintymään tarinan roolihahmoina, mutta musiikin pääasiallinen tarkoitus on tukea juonta, ei toisin päin. Lievä episodimaisuus ja poukkoilu voisi toisissa olosuhteissa häiritä enemmänkin, mutta se sopii Imaginaerumin tarinankerrontaan, koska kyse on katkonaisista muistikuvista, joissa mielikuvitukselliset visiot peittävät syvempiä totuuksia.

Draaman kaari notkahtaa hetkittäin, mutta kantaa lopulta komeasti puolentoista tunnin ajan. Enempää lisäminuutteja toteutus ei olisi kaivannutkaan, ja ytimekkäämpi sadunomainen kerronta on ilahduttava poikkeus aikakautena, jolloin paljon yksinkertaisemmatkin tarinat venytetään lähes järjestään kahteen tuntiin ja ylikin.

Elokuvaan ovat vaikuttaneet vahvasti tietyt esikuvat, ja nuoren Thomasin unikuvissa esiintyvä Lumimies (Ilkka Villi) on kunnioittava päännyökkäys Lumiukko-animaation suuntaan. Lumiukko-animaation vaikutusta nykysuomalaisten sielunmaisemaan ei voi muutenkaan vähätellä, sillä siihenhän perustuu täysin myös tuore Valio Plus -mainos, jossa Lumiukon on korvannut ikinuori Teemu Selänne, joka käy öisin pikkupoikien makuuhuoneissa kuiskuttelemassa näiden korvaan.

Tarina on varsin simppeli, mutta ylimääräiset kiemurat olisivat saattaneet viedä huomiota pääteemoista eli vanhempien suhteesta lapsiinsa ja vanhemmankin ihmisen ihmisarvoisesta oikeudesta kuolla omana itsenään eikä vasta siinä vaiheessa, kun jäljellä on dementian ja alzheimerin runtelema zombie, jonka sisällä ei enää ole jälkeäkään siitä kipinästä, mikä teki hänestä täyden persoonan. Hyväsydämisen Imaginaerumin ytimessä on toivoa, uskoa ja rakkautta mielikuvituksen voimaan, ja se paikkaa mainiosti toteutuksen ajoittaisia aukkopaikkoja.