Predators valkokangas

Ikonisten kasaritoimintaleffojen 2000-luvun uudelleenlämmittelyt ovat olleet Ramboa (2008) lukuun ottamatta tuskaista katsottavaa: Alien vs. Predator, Die Hard 4, Terminator: Salvation, roskaa kaikki. Mutta kun Robert Rodriguez (Desperado, Sin City) päättää tuottaa version siitä kaikkein parhaimmasta 1980-luvun verisestä äijähuumoritoiminnasta, Arnold Schwarzeneggerin tähdittämästä Predatorista (1987), voi elokuvalta odottaa jotain.

John McTiernanin ohjaamassa Predatorissa joukko eliittisotilaita lähti pelastamaan kidnapattua ministeriä guatemalalaisilta sisseiltä. Sissien sijaan tiimi kohtasi viidakossa ulkoavaruuden teknisesti, fyysisesti sekä taktisesti ylivertaisen saalistajan. Rastapäinen ja häijyleukainen olio harvensi yksikön päälukua, kunnes Arska viimeisenä henkiinjääneenä keksi kuinka pistää monsteria pataan.

Predator sai jatkokseen kolme surkeaa elokuvaa, jotka hävittivät sekä ensimmäisen elokuvan asetelman että jännitteen. Edes primitiivistä ja brutaalia hirviötä ei osattu käyttää taiten. Nimród Antalin Predator-versiointi Predators palauttaa sarjan ainakin sikäli juurilleen, että sen estetiikka on sekoitus alkuperäisen elokuvan viidakkovainoharhaa, huolella maskeerattuja kammottavia hirviöitä sekä Alienien ränsistynyttä scifikuvastoa.

Predatorsissa ei aiemmista elokuvista poiketen seikkailla maapallolla, vaan avaruusörkit ovat abduktoineet joukon ihmistappajia riistaksi omalle viidakkoplaneetalleen. (Ihan oikeita maisemia Avatarin animaatiokammotusten sijaan!) Mukana on kyyninen palkkasoturi (komeasti rautaa pumpannut Adrien Brody), omallatunnolla varustettu tarkka-ampujabrassi (Alice Braga), kuolemaantuomittu, yakuza, joukkoon näennäisesti kuulumaton lääkäri (Topher Grace) sekä muutama muu.

Ensin ihmisten pitää selvitä ristiriidoistaan, muodostaa tiimi ja pysyä hengissä, tämän jälkeen voi alkaa miettiä miten päästä kotiin. Näitähän on nähty. Arvata voi myös, kuka tai ketkä jäävät lopussa henkiin. Silti Predatorsin juoni tarjoaa myös muutamia yllätyksiä, jotka eivät tunnu väkinäisiltä. Eikä näyttelijöiden tähteyskään määrää, kuinka kauan henki pihisee, kuten Laurence Fishburnen seonnut merijalkaväkisoturi osoittaa.

Alussa jopa one-linereita viljelevä elokuva muuttuu loppua kohden totisemmaksi. Henkilöhahmoista on yritetty, osin onnistuen, tehdä pyöreämpiä kuin alkuperäisen Predatorin lihasmassamariineista.Toki on uskottavaa, että paatuneempikin tappaja alkaa rankan paikan tullen pohtia sisäisiä ristiriitojaan seuraavan machovitsin sijaan, mutta Hemingway-sitaatit ynnä muut moraaliset jaarittelut olisi voinut jättää väliin. Onneksi hahmojen teot puhuvat lopulta enemmän kuin sanat.

Suurimmat Predatorsin puutteet liittyvät siihen, että se on lopulta tuikitavallinen toimintaelokuva. Predator oli malliesimerkki siitä, kuinka jännitystä rakennetaan toiminnasta tinkimättä sen sadan minuutin ajan. Predators hukkaa mahdollisuutensa päästä samaan A-sarjaan puuroutumalla pelkäksi tyydyttäväksi sarjaksi toimintakohtauksia. Kohtaukset ovat sentään poikkeuksetta tehokkaita, minkä vuoksi Predatorsia katselee viimeaikaisten kesä-äksönien liian nopeasti leikatun digitoiminnan jälkeen erittäin mielellään.