Medusan perintö valkokangas

”Tarvitsen lääkkeeni”, toteaa Jeremy Rennerin näyttelemä superagentti Aaron Cross Medusan perinnön alussa. Eikä ole paljoa mitä Cross ei tekisi tuon tavoitteen eteen. Medusan perintö onkin ensiluokkainen toimintatrilleri niin kauan kuin Crossin tavoitteena on lääkitä itsensä. Sen jälkeen se taantuu suoraviivaiseksi toiminnaksi vailla yllätyksiä.

Medusan perintö on neljäs osa Robert Ludlumin kirjoihin perustuvista Bourne-elokuvista. Jos Medusa-nimi jokaisen elokuvan nimessä ihmetyttää – elokuvissa kun sanaa ei mainita kertaakaan – johtuu se siitä, että nimet tulevat kirjojen suomennoksista, ja kirjoissa Medusa on rikollisjärjestö. Medusan perintö on itseasiassa kirjoitettu Ludlumin kuoleman jälkeen. Eric van Lustbader on jatkanut Bourne-sarjaa jo seitsemällä kirjalla. Edellisten elokuvien tapaan kirjasta on otettu oikeastaan vain nimi ja kaikki muu on pistetty uusiksi.

Jos taas ihmetyttää se, että edellisten elokuvien nimikkohahmoa eli Jason Bournea ei nähdä lainkaan, se johtuu siitä että kakkos- ja kolmososan ohjaaja Paul Greengrass päätti jättää nelososan tekemättä. Sitä myötä myös Bournea näytellyt Matt Damon jättäytyi projektista pois.

Ohjaajaksi päätyi Tony Gilroy, joka on kirjoittanut myös edelliset osat ja joka viimeistään omien ohjauksiensa myötä (Michael Clayton, Duplicity) on paljastunut agenttielokuvan ja trillerimuodon mestariksi.

Medusan perinnönkin alkupuoli on aikamoista tykitystä ja painekattilaa. Ajallisesti elokuva sijoittuu limittäin Medusan sinetin (2007) tapahtumien kanssa ja käsittelee niiden aiheuttamia seuraamuksia. On kiehtovaa, miten Gilroy on nivonut elokuvat yhteen ja näyttää nyt edellisen osan tapahtumia eri näkökulmasta. Tosin jos Medusan sinettiä ei ole nähnyt, ei elokuvan alkupuolessa luultavasti ole mitään järkeä. Niin tiiviisti elokuvat liittyvät yhteen.

Samalla kun Bourne hakee oikeutta itselleen, yrittävät eri valtion virastot suojella itseään ajamalla kaikki Bourneen yhdistettävissä olevat agenttiohjelmat alas. Tämän toimenpiteen viattomaksi uhriksi Cross joutuu. Sattuman kaupalla henkiin jäävä Cross ei voi vain paeta, sillä hän tarvitsee lääkkeitä, joihin hänet koukutettiin ohjelman aikana. Tämän takia yhtälöön liittyy myös Rachel Weiszin näyttelemä geneetikko Marta Shearing. Kaiken takana on asioita kylmästi punnitseva eversti Byer (Edward Norton), joka vain tekee työtään.

Gilroy käyttää taitavasti hyväkseen eri hahmojen näkökulmia ja takautumia, ja todellakin paiskaa päähahmolleen tarpeeksi vaikeuksia eteen. Tämän takia elokuva toimiikin niin hyvin aluksi. Crossilla on selkeä tavoite ja inhimillinen motivaatio, mikä paljastetaan elokuvan loppupuolella. Katsojalla on aitiopaikka piinallisessa kissa ja hiiri -leikissä, kun tapahtumia näytetään sekä Crossin että hänen metsästäjiensä näkökulmasta. Gilroy myös luottaa katsojan älykkyyteen, sillä elokuvassa ei alleviivata tärkeitäkään yksityiskohtia.

Lisäksi henkilöt käyttäytyvät uskottavasti. Shearingista ei elokuvan aikana kehkeydy kylmää tappajaa, vaan hän käyttäytyy kuten kuolemanvaarassa olevan ja täysin tuntemattomaan maailmaan joutuvan henkilön voisi kuvitella käyttäytyvän. Crossinkin hahmo paljastuu mielenkiintoiseksi loppua kohden. Vielä kun elokuvassa on Rennerin ja Weiszin tasoisia näyttelijöitä, on lopputulos tältä osin ensiluokkaista.

Gilroyn käsikirjoitus on kunnianhimoinen, ja paradoksaalisesti elokuvan loppupuoli kärsii tästä. Yksi mielenkiintoinen ratkaisu elokuvassa on se, että Cross pysyy koko elokuvan ajan kaukana eversti Byeristä ja haluaa vain kauemmas hänestä. Medusan sinetissä asetelma oli täysin päinvastainen, kun Bourne pyrki pääsemään lähelle takaa-ajajiaan. Gilroy tavallaan maalaa itsensä nurkkaan, kun pitää orjallisesti kiinni hahmojensa motivaatioista eikä käsittele heitä vain käsikirjoituksen käsinukkeina. Kunnioitettava ratkaisu, ja elokuvan loppu on kyllä täysin looginen ja linjassa aiemmin nähtyjen tapahtumien kanssa.

Katsojan kannalta vain on harmi, että loppupuolen tapahtumat on esitetty yhden loputtomalta tuntuvan toimintakohtauksen kautta. Alkupuolen toimiva rytmitys ja trilleripainotus saa antaa sijaa toiminnalle lopussa. Toiminnassa sinänsä ei ole mitään vikaan, ja Gilroy osaa kuvata sitäkin. Greengrassin salamannopeaa tyyliä hän ei yritä matkia, mutta toimintakohtaukset ovat silti näyttäviä.

Myös lopun takaa-ajokohtaukset toimivat sinänsä, mutta ne eivät johda mihinkään kliimaksiin tai juonenkäänteeseen. Elokuva vain loppuu. Se on Gilroylta taatusti tietoinen ja taas mielenkiintoinen ratkaisu, mikä sulattelun jälkeen voi tuntua paremmalta kuin nyt. Kokonaisuutena Medusan perintö on kuitenkin onnistunut jatko Bourne-saagaan.