Life kotikatsomo

Joku viisas on joskus sanonut, että on tyhmyyttä toistaa saman asian tekemistä ja odottaa kuitenkin sitkeästi eri lopputulosta. Pään lyöminen seinään sattuu joka kerta. Ja jos se lakkaa tekemästä kipeää, on muita syitä huolestua. Sanonta sopii täydellisesti Life-elokuvaan.

Puoli tusinaa tiedemiestä ja -naista on kansainvälisellä avaruusasemalla, kun he törmäävät uuteen elämänmuotoon. Marsista näytteitä ottanut luotain on vaurioitunut matkalla ja miehistö pelastaa sen. Näytteiden joukosta löytyy ensimmäinen todiste oman planeettamme ulkopuolisesta elämästä. Viattomalta vaikuttava yksisoluinen eliö on aluksi horroksessa, mutta saadaan pian virkoamaan, ja siitäkös innostutaan asemalla ja pian kuvayhteyden avulla myös ympäri maapalloa.

Tässä vaiheessa joka ikisen katsojan päässä soi hälytyskellopatteristo, mutta elokuvan maailmassa kukaan ei kuule edes tiukua. Kaikki ovat haltioissaan löydöstä, sille puhutaan ja siitä huolehditaan isällisesti, ja se saa jopa nimen Calvin. Tässä vaiheessa naiiviusmittari kiipeää punaisen puolelle. Eikö kenenkään päähän pälkähdä, että tässä voi ehkä käydä köpelösti? Aina ennenkin on.

Tietenkään tieteilijöiden joukolle genren klassikko Alien – Kahdeksas matkustaja (1979) ei ole tuttu. Tekijöille se sen sijaan on, ja jotenkin siihen olisi reagoitava. Mutta ei, Life toistaa Alienin ja monen muun scifijännärin kaavaa niin mielikuvituksettomasti, että katsojalle voi ennustaa 104 minuutin kiusallista déjà vu -fiilistä.

Elokuva ja puitteet avaruusasemalla näyttävät hyvältä, sitä ei voi kieltää. Kaunista kuvaa tukee harras musiikki. Painottomaan liikkumiseen ja autenttisuuden tunteen luomiseen on selvästi panostettu. Ja mukaan on vielä saatu sukupolvensa valovoimaisimmat kaverit, Jake Gyllenhaal ja Ryan Reynolds. Mutta käsikirjoitus ja dialogi ovat höttöistä, ja sen mukana happi häviää hyvältäkin tiimiltä. Yhdestäkään hahmosta ei ehdi kehittyä niin kiinnostavaa tai ristiriitaista, että heidän kohtalonsa tai paniikki koskettaisi. Eikä heistä oikeastaan kukaan ole uskottava roolissaan, sen verran ryntäillään, hoetaan fuck-sanaa ja rikotaan protokollaa kaikissa mahdollisissa käänteissä.

Epäkiinnostavien ja -uskottavien hahmojen kanssa ei intensiteetti rakennu. Toisin kuin vaikkapa hyvin kirjoitetuissa avaruusahdistuksissa Gravity (2013) ja Moon (2009), joissa yksi näyttelijä riittää vetämään koko show'n niin, että katsojakin alkaa kiemurrella.

Jännityksen kasvattaminen ei onnistu myöskään sillä Deep Blue Seasta (1999) tutulla kikalla, että kuka tahansa voi kuolla missä vaiheessa tahansa, eikä selkeää päähenkilö ole. Idea on hyvä ja raikas, mutta kun verenhimoiselle ja älykkäästi siirtojaan toteuttavalle oliolle ei riitä kovin paljon eliminoitavaa, ajatus kaatuu. Eikä limaiselta meritähdeltä näyttävä digitaalisesti toteutettu Calvin yksinkertaisesti onnistu olemaan pelottava.

Kun sama on tehty aika monta kertaa, ja aina vaakalaudalla on koko maapallon tulevaisuus, on vaikea saada kiinni tekijöiden intentioista. Mikä on Lifen tarkoitus? On kiinnostavaa, että elokuvassa avaruusasema on Yhdysvaltojen, Kiinan ja Venäjän yhteistyön tulos. Isossa maailmassa kaikki on siis hyvin ja sopuisasti, mutta joku takavasemmalta ilmestyvä muukalainen (Marsista) voi pilata koko jutun? Vai pitäisikö ihmisten vain pysyä Telluksella? Kauemmas kurkottaminen näyttää aina tuhoavan kaiken.

Olisin toivonut, että tekijät olisivat katsoneet Alien-saagan vielä kerran läpi. Se olisi voinut auttaa pääsemään kauhun ytimeen. Klassikot ovat syystä klassikoita. Sellaisten kopiointi ei ole väärin, jos sen tekee tyylillä ja tietoisesti, lajityypin helmille kumartaen. Life taas keskittyy kovasti esittämään, että se olisi löytänyt jotain uutta.