Kuu kotikatsomo

Tieteiselokuva on edelleen se elokuvan lajityyppi, jossa pienimuotoisella asetelmalla kyetään uskottavasti käsittelemään suuria aiheita. Ja ihmisyyden määrittely on ollut tieteiselokuvan suuri teema läpi vuosikymmenten aina modernin scifin perusteoksesta, Stanley Kubrickin 2001: Avaruusseikkailusta (1968) lähtien.

Vakava tieteiselokuva on kaukana scifiksi miellettävästä räiskyttelystä ja spektaakkelista, jota varsinkin valkokankaalla tavallisimmin nähdään. Lajityypin helmet joutuu nykyään penkomaan dvd-laareista, sillä teatterilevitykseen ei marginaaliksi miellettävää lajityyppiä juuri tuoda, vaikka sisällöllisesti ja taiteellisesti kyse olisi nykyelokuvan parhaimmistosta.

Kuu on David Bowien pojan, Duncan Jonesin, vaikuttava esikoisohjaus, jota maailmalla ei ole turhaan kehuttu. Vaivaisella viidellä miljoonalla dollarilla tehty elokuva avasi Jonesille tien ja hänen toinen elokuvansa Source Code (2011) edusti jo suurempaa tuotantoa, joka nähtiin meilläkin teattereissa. Source Coden vanavedessä Kuukin julkaistiin uudelleen dvd:nä, ensijulkaisunsa se sai meillä jo ilmestymisvuotenaan 2009.

Monien muiden vaikuttavien tieteistarinoiden tapaan myös Kuun tapahtumat on sijoitettu eristyksissä olevaan luonnottomaan tilaan ja paikkaan, jolloin fokus saadaan ilman häiriötekijöitä kohdistettua ihmiseen. Nyt eristyneisyys on viety sikäli äärimmilleen, että kyse on kuuasemasta, jolla on vain yksi ihminen. Sam Rockwellin esittämä Sam Bell suorittaa kolmevuotista työkomennusta energiayhtiön kuuasemalla. Kuusta tuotetaan energiaa Maahan ja pitkälle automatisoidun toiminnan valvomiseen riittää yksi ihminen sekä tietokone. Avaruusseikkailun lisäksi asetelma tuo mieleen vähemmän tunnetun pienen tieteisklassikon Hiljainen pako (Silent Running, 1972).

Yksinäisyys on Kuun inhimillisiä perusteemoja, mutta varsin pian mysteeriksi rakennettu tarina laajenee ihmisyyden määrittelyyn pureutuvaan suureen teemaan, jota tieteiselokuvassa on käsitelty pitkään. Ihmisen jäljentämistä, kloonaamista, identiteettiä sekä ihmisyyden tunnuspiirteitä, kuten muistojen kautta rakentuvaa minuutta, ei liene käsitelty yhtä puhuttelevasti sitten Blade Runnerin (1982/1991). Kuun voikin nähdä ammentavan tematiikkansa ja käsittelytapansa 1970- ja 80-luvun vaihteen tieteiselokuvan perinteestä aina suuryrityksiin kohdistuvaa kritiikkiään myöten.

Kuu ei ole kuitenkaan mikään pastissi, nostalgiatrippi tai viitekokoelma vaan omilla ansioillaan seisova itsenäinen teos, joka vie ansiokkaasti eteenpäin tieteiselokuvan perinnettä ja sen ytimessä olevaa keskeistä tematiikkaa ihmisyyden määrittelystä. Ajatuksia herättävä pienieleinen teos sortuu lopussa turhaan selittelyyn, mutta se ei onneksi vähennä kokonaisuuden temaattista vaikuttavuutta. Lopun selitykset kuitenkin erottavat Kuun lajityyppinsä merkittävimmistä teoksista, joissa kaikissa lopetus on osattu jättää avoimeksi tulkinnalle.