Marsista löytyy elämää

Tieteiselokuvat eivät ole menettäneet kiinnostavuuttaan. Kyse on edelleen lajityypistä, jossa voidaan käsitellä elämää, ihmisyyttä ja maailman tilaa filosofisellakin otteella. Denis Villeneuven viimevuotinen Arrival (2016) on tästä hyvä esimerkki. Ruotsalaisohjaaja Daniel Espinosan luotsaama Life ei ole yhtä filosofinen kuin Arrival, mutta osoittaa miten yksinkertaisesta paletista saadaan irti niin tehokasta jännitystä kuin pohdintaa elämän perusasioista.

LifeLife on Ridley Scottin Alienin (1979) jälkeläinen, joka solutasolla lainaa maan ulkopuolisen elämänmuodon John Carpenterin The Thingista (1982). Vaikka elokuva ottaa keskeiset ideansa tieteiskauhun peruskiviltä, ei sitä voi olankohautuksella ohittaa näiden halpana kopiona. Sitä se ei nimittäin ole.

Scottin ja Carpenterin elokuvien merkitys erityisesti tieteiskauhussa on niin läpitunkeva, että lähes kaikki tällä saralla tehtävä linkittyy tavalla tai toisella näihin perusteoksiin. Life ammentaa vaikutteita myös laajemmalta. Avaruuskuvastoltaan se seuraa Alfonso Cuarónin Gravitya (2013) ja jatkaa Don Siegelin Invasion of the Body Snatchersista (1956) alkanutta dystopia-ajatusta vieraan organismin yliotteesta suhteessa ihmiseen ja Maan elämään.

LifeTehokkaimmillaan Life on aikuiseen makuun tehtynä tieteisjännärinä, jossa on riittävästi asiapohjaa uskottavuuden luomiseksi. Valitettavasti Deadpool-osastolla aiemmin operoineella käsikirjoittajakaksikolla, Rhett Reese ja Paul Wernick, osaaminen ei ole riittänyt tarinan ja teemojen syvällisempään kehittelyyn. Filosofinen ulottuvuus jää lopulta kapeammaksi, mihin vieraan elämänmuodon kohtaaminen ja elämän peruskysymysten esiin nostaminen antaisivat mahdollisuuksia.

Aikanaan Alien ja The Thing eivät olleet teemoiltaan kovin moniulotteisia, mutta niissä tarinallinen perusasetelma pysyi riittävän yksinkertaisena äärimmilleen viritetyn jännitteen luomiseksi, ja teemat toimivat jännitettä ylläpitävinä elementteinä. Lifessa nämä osa-alueet eivät nivelly yhtä hyvin toisiinsa vaan yhtäällä elokuva on tiedettä ja toisaalla kauhua. Jännitysnäytelmän kannalta hahmoihin hukataan liikaa henkilödraaman rakentelua ja tieteen näkökulmasta asioissa edetään kovin hätäisesti.

LifeOhjaaja Daniel Espinosa onnistuu kuvakerronnallisesti pitämään elokuvan kuitenkin kasassa sen käsikirjoituksellisista puutteista huolimatta. Kun elokuvaa ei ole tarpeettomasti pitkitetty, dynamiikaltaan tehokas kerronta ja klaustrofobisuutta hyödyntävä visuaalisuus pitävät elokuvan hyvin liikkeessä sen tarinallisissa suvantokohdissakin.

Tieteiselokuvissa tuomiopäivän pasuunan soittaminen on tyypillistä, mutta yhtälailla lajityyppiin kuuluu myös ripaus toivoa, ainakin tulkinnallinen mahdollisuus siihen. Täydellinen pessimismi on ankeissakin dystopiakuvauksissa harvinaista. Tässä mielessä Life poikkeaa lajityypin perinteistä. Onko se elokuvan eduksi vai taakaksi, riippuu katsojasta.

* * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 2,7 / 3 henkilöä