Fury kotikatsomo

Huhtikuu 1945. Liittoutuneiden joukot ovat edenneet jo syvälle Saksan maaperälle toisen ison rähinän eli maailmansodan taisteluiden lähennellessä loppuaan Euroopan sotatantereella. Sota ei kuitenkaan ole vielä ohi eikä suostu loppumaan siististi pihahtaen. Saksalaiset tuntuvat käyvän yhä fanaattisemmiksi ja tappavat jo omiaan, jos nämä eivät suostu jatkamaan jo hävittyä sotaa. Panssarivaunun komentaja Wardaddy (Brad Pitt) komennetaan vielä yhdelle vaaralliselle keikalle vihollislinjojen taakse, vaikka varsinaisista linjoista ei tässä sekasorrossa oikein voi enää puhua.

Miehilleen todellinen isähahmo Wardaddy on onnistunut kuin ihmeen kaupalla pitämään suurimman osan miehistöään hengissä. Hän ei ole järin ilahtunut, kun vaunuun komennetaan kokematon täydennysmies kuolleen toverin tilalle. Yhdessä jo Afrikassa taistelleet kokeneet jermut eivät paljonkaan arvosta ammattitaidotonta märkäkorvaa. Norman (Logan Lerman) on syvästi uskovainen ja tarjoaa näin moraalisen ja puhdasotsaisen vastavoiman sodan raaistamalle panssarivaunun miehistölle, joka antaa mielellään mokkerille opetuksia sodankäynnistä.

Normanin tappajaksi nopeasti kehittyvän hahmon kautta tuodaan esiin rauhanajan etuoikeus moraaliin ja hyveisiin, jotka eivät pääse juuri esiin sodan olosuhteissa. Raamatun tappamiskiellon ja sodan ajan tappamiskehotuksen välillä kun näyttäisi olevan valtava kuilu. Tämän kuilun yli hyppäävät sodan aikana varsin vaivatta kuitenkin niin kristityt kuin ateistitkin, muslimit ja juutalaiset, jopa elämää kunnioittavat buddhalaiset. Jumala tuntuu aina olevan voittajan puolella.

Yhtenä Furyn onnistuneimmista piirteistä voi pitää sen tarjoamaa monitahoista kuvaa amerikkalaisista sotilaina ja ihmisinä. Hyviä ja inhimillisiä piirteitä löytyy miltei jokaisesta panssarivaunun suljetun minikosmoksen jäsenestä, kun siihen vain annetaan tilaisuus. Toisaalta sodan raaistamien miesten tekoja ei yritetä kaunistella tai selittää parhain päin.

Elokuva tekee selväksi, että saksalaiset ja amerikkalaiset ovat molemmat ihmisiä, toisin kuin lukemattomissa sotaelokuvissa, joissa saksalaiset demonisoidaan. Tämä ei tietenkään tarkoita, etteivätkö sotaan kyllästyneet amerikkalaiset haukkuisi vihollissotilaita natseiksi tai teloittaisi näitä summittaisesti. Tappaminen kun käy helpommin, kun tähtäimen toisessa päässä on natsisika, ei 16-vuotias maitoparta, joka on juuri riistetty äitinsä helmoista Volkssturmiin tappelemaan kodin, isänmaan ja Hitlerin puolesta. Varsinkin SS-sotilaat saavat tuta amerikkalaisten raivon.

Ohjaaja ja käsikirjoittaja David Ayer on myös aiemmissa käsikirjoituksissaan paneutunut moraalin ja etiikan häilyviin ja veteen piirrettyihin rajalinjoihin. Tästä hyvänä esimerkkinä voisi mainita Antoine Fuquan ohjaaman mestarillisen "hyvä kyttä / paha kyttä" -elokuvan Training Day, jossa maailma on myös mennyt raiteiltaan eikä lapsena useimmille opetettuihin moraalisiin linjamerkkeihin enää voi luottaa.

Fury on sodan kuvaajana sitä vastoin hieman ongelmallisempi tapaus. Varsinkin loppupuolen sinänsä komeat taistelukohtaukset palvelevat enemmän elokuvan toiminnallisuutta kuin pyrkimystä realistiseen otteeseen. Elokuvaa katsoessa kannattaa pitää mielessä, millä ajoneuvolla amerikkalainen panssarimiehistö oikein ajelee.

Kyseessä on tietenkin legendaarinen Sherman, jolle englantilaiset antoivat lempinimen Ronson senaikaisen tupakansytyttimen mukaan. Ronsonin näet luvattiin syttyvän aina, ja niin syttyi myös bensiinikäyttöinen Sherman, nimittäin tuleen pienestäkin osumasta. Kuivasta huumoristaan tunnetut sakemannnit antoivat sille brittisotilaiden lempinimestä "Tommy" väännetyn hirtehisen nimen "Tommy cookers", Tommyn paistajat.

Elokuvan alkupuolella kyllä tuodaan esiin Shermanien ja niiden miehistöjen surullinen tappioprosentti, kun Wardaddyn panssarivaunu palaa takaisin tukikohtaan. Saksalaiset panssarivaunut, etenkin Tiger, olivat täysin ylivertaisia ominaisuuksiltaan amerikkalaisten panssareihin verrattuna. Amerikkalaisten materiaalinen ylivoima ja liittoutuneiden ilmaherruus sodan lopussa tulivat hyväksi avuksi, mutta tappioita tuli silti runsaasti. Saksalaisilla ei riittänyt sodan loppupuolella enää koulutettua miehistöä tankkeihin, puhumattakaan polttoaineesta.

Silti elokuvan loppupuolen taistelukohtaus jää hieman mietityttämään. Yksi Sherman, olkoonkin että siinä on kokenut miehistö, vastassaan kymmeniä, jos ei peräti satoja Waffen-SS-miehiä, joilla on aseinaan panssarinyrkkejä? Tekisi mieli sanoa, että kamoon, skarpatkaa nyt vähän siellä Hollywoodin heerostehtaalla.