En salaa sinulta mitään kotikatsomo

Uransa alkupuolella Veikko Aaltonen tuli tunnetuksi ihmisen alitajuntaa ruoppaavista elokuvistaan, jotka sukelsivat mielen pimeälle puolelle. Tällaisia teoksia ovat esimerkiksi arvostetussa asemassa olevan miehen rikollisesta menneisyydestä kertova Tilinteko (1987), kieroutunutta valtasuhdetta kuvaava Tuhlaajapoika (1992) sekä dementotuneen hirviöisän ja hänen varjostaan pyristelevän pojan tilannetta valottava Isä meidän (1993). Nyttemmin maamme arvostetuimpiin tekijöihin kuuluva Aaltonen on keskittynyt lähinnä televisiosarjojen ja dokumenttielokuvien tekoon. Viimeksi herätti huomiota ohjaajasuuruus Rauni Mollbergista tehty valkokangasdokumentti Dinosaurus (2021). Siinäkin käytiin omalla tavallaan läpi alitajuntaa ja ihmisen toiminnan vaikuttimia.

Aaltosen tuorein teos En salaa sinulta mitään (2024) jatkaa samaa tematiikkaa. Esseistinen dokumentti pohtii niin taiteen olemusta kuin sen tekijöiden toiminnan syitä. Vire on tällä kertaa varsin optimistinen. Vaikka oleminen on aina katoavaista, kannattaa silti ilmaista itseään niin kauan kuin se vain on mahdollista. Se tekee elämästä mielekkäämpää.

Toteutukseltaan En salaa sinulta mitään nojaa vuorotellen haastatteluihin ja näytteisiin taiteilijoiden työskentelystä. Ratkaisu on toimiva, eikä Aaltosen kaltainen kokenut tekijä oikeastaan voi sen puitteissa epäonnistua. Metodi on sama, jota jo kollaasin kotimainen mestari Peter von Bagh käytti monissa töissään. Monet oivaltavat leikkaukset luovat lisämerkityksiä ja saavat ajattelemaan.

Elokuvan vahvuus ja heikkous kumpuavat samasta lähteestä. Siinä on paljon puhetta ja teemoja, jotka ovat taiteen ystäville tuttuja. Nämä antoisat keskustelut aiheuttivat ainakin itselleni jonkinlaisen aivomyrskyn, mikä sinänsä on tietenkin hieno asia. Samalla kuitenkin tulee mieleen, olisiko elokuva päässyt vielä syvemmälle käsittelemiinsä asioihin, jos niitä olisi rajattu hieman lisää.

Toisaalta taiteesta puhuminen on aina hankalaa, kuten elokuvassa todetaan. Taide ilmaisee itsensä aina muotonsa avulla, puhe on vain selitysyritys. Samasta syystä jotkut elokuvan antoisimmista kohtauksista näyttävät artistit työssään. Näinhän toimi myös Picasson maalaamassa näyttänyt klassikko, Henri-George Clouzotin Picasso – arvoitus (Le mystere Picasso) vuodelta 1956.

Taiteen mystifiointia ja nerojen korostamista on nykyiseen tapaan pyritty välttämään, mutta kokonaan ei siitä päästä irti. Tämä johtunee siitä, että taiteen tekeminen kuitenkin poikkeaa useimmista muista ammateista juuri siksi, että tekemisissä ollaan usein abstraktien asioiden kanssa. Juuri siksi taide myös ylläpitää empatiaa, kuvittelukykyä ja merkityksen tunnetta, jotka ovat ihmisille olennaisia.

Näiden pohdintojen vastapainoksi elokuvassa korostetaan taidetta leikkinä. Muutamat nuoremman polven tekijät ottavat hienosti esiin yhteisöllisyyden mahdollisuudet egon korostamisen sijaan. Myös nykypäivän yhteiskunnalliset haasteet nousevat lopussa esiin. Median kaikkialle levittäytymisen ja ilmastokriisin aikana niin taiteilijan mahdollisuudet kuin haasteetkin ovat entistä suuremmat. Kaikkiaan En salaa sinulta mitään on painokas puheenvuoro taiteen merkityksen puolesta ja pienine ongelmineenkin ehdottomasti katsomisen arvoinen teos.