Paimenet valkokangas

Papit olivat Suomessa aikanaan, vanhan valtakunnan ja vielä kansallisvaltionkin aikana suurta henkistä valtaa käyttänyt erityisryhmä. Veikko Aaltosen säätydokumenttitrilogian kaksi ensimmäistä osaa Maa (2001) ja Työväenluokka (2004) kuvasivat talonpoikien ja viidennen säädyn, työläisten aseman muutosta globaalikapitalismiin siirtyvässä yhteiskunnassa. Paimenet kertoo luterilaisista papeista, jotka ovat ajatuksiltaan kirkon virallista linjaa noudattavia ja hyvin kaupunkilaisessa Kallion seurakunnassa toimivia.

Aikanaan onnistuneita näytelmäelokuvia tehneen Aaltosen uusinta dokumenttia vaivaa samanlainen ponnettomuus kuin sarjan edellisiä osia. Vaikka Paimenet antaa kuvaamistaan kahdeksasta papista varsinkin kahdelle riittävästi suunvuoroa ja seuraa heidän työtään, ei elokuva tunnu pääsevän aiheeseensa kovin syvälle. Kaupunkilaispapit näyttäytyvät elokuvassa periaatteessa kokonaisina ja siten samaistuttavina hahmoina. Sen sijaan Työväenluokan kauempaa tulevat työläiset edustivat lähinnä pikkuhilpeää toiseutta – tosin vaikutelma saattaa pitkälti johtua esitystilanteesta, onhan elokuvateatteriin dokumenttielokuvaa katsomaan vaivautuva yleisö keskimäärin kovin kaukana työväenluokasta.

Näennäisesti papiston mahdista ei ole kovinkaan paljoa jäljellä. Kristillisen kirkon kohta 1700 vuotta sitten tekemä sopimus maallisen vallan kanssa tuntuu ainakin Suomessa olevan nopeasti kulumassa umpeen. Kun valtaapitävien toimialueeksi on tullut koko maapallo ja palvonnan kohteeksi avoimesti mammona, ja koti ja isänmaa on myyty markkinahintaan, on vanhasta uskonnosta tullut tämän maailman herroille rasite. Niinpä alun perin osattomien puolella ollut kirkko on löytänyt itsensä yhä useammin puolelta, jolla se ei ole tottunut vuosisatoihin olemaan.

Tietysti kirkolla ja papeilla on paljon auktoriteettia jäljellä ja monet kokevat kirkon ennen kaikkea konservatiivisena turvana maailman myllerryksissä. Niinpä Paimenetkin osoittaa, että pappien työ on näkyvää lähinnä elämän siirtymäriittien kuten kasteen, häiden ja hautajaisten seremoniamestareina. Myös pappien erilaisten hyväntekeväisyyskeräysten parissa tekemä työ on näkyvää niin sanotuille tavallisillekin ihmisille.

Elokuvan päähenkilöiksi nousee pappisvihkimyksensä saava nuori naispappi ja hänen eläkeikää lähenevä miespuolinen kollegansa, seurakunnan kappalainen. Asetelma on perinteinen: nainen pyrkii pitäytymään lapsenuskossaan ja jättämään teologiset pohdiskelut vähemmälle ja on siten alttiimpi Raamatun kirjaimelliselle tulkinnalle. Vanha mies taas älyllistää ja puhuu uskosta mahdollisimman pitkään häivyttäen itsensä taka-alalle ja vasta filmin loppupuolella paljastaa omia näkemyksiään. Varmasti tässä kuvastuu pappien ikäerokin. Ristiriitoja pappien välillä ei näytä olevan ja koko kirkko näyttäytyy harmonisena. Poissa ovat vaikkapa naispappeuden vastustajat, jotka estivät elokuvan naispapille pappisvihkimyksen antavalta piispa Eero Huoviselta ehtoolliselle pääsyn.

Veikko Aaltosen elokuva on parhaimmillaan muistuttaessaan luterilaisen protestantismin perinteestä suomalaisen kulttuurin vuosisataisena pohjavirtana. Vaikka kyse on kulttuurisesta tuontitavarasta, on kulttuuri ottanut ja antanut vaikutteita aina, ja luterilaisuus edustaa suomalaista perinnettä nykyaikana paljon paremmin kuin vaikkapa mikään hämärä kalevalalainen muinaissankarien aikakausi. Paimenissa tuo perinne näkyy vaikkapa luterilaisten kirkkotilojen rauhallisessa kuvaamisessa ja sielunpaimenten toimissa, johon tunneliikutukset kuuluvat, mutta eivät niiden vakaata kurssia horjuta.

Paimenten julisteessa oleva suuri kuva Matthias Grünewaldin Isenheimin alttarista (1510–15) sen sijaan antaa vääriä odotuksia elokuvan tyylistä. Vaikka Grünewald oli Lutherin aikalainen ja kannattaja, edustaa teos keskiaikaista tyyliä, joka kirkkotaiteen historiaa tuntemattomalle luultavasti herättää enemmänkin katolisen mystifioivia mielleyhtymiä. Elokuvassa kameran pyyhkimä kuva ristiinnaulitusta Jeesuksesta jaloissaan apostoli Johanneksen lohduttama Maria sekä Johannes Kastaja ja rukoileva Maria Magdaleena ja ihmisten syntien tähden teurastettu jumalan lammas voi hyvällä mielikuvituksella sentään edustaa elokuvan henkilöitä ja teemoja. Siltikin kuvan sävy on aivan liian synkkä. Ei elokuvan pinnan alta tällaista pohjavirtaa löydy.

Kolmen säädyn jälkeen kaipaisi vielä elokuvia kahdesta käsittelemättömästä, aatelistosta ja porvaristosta, edellinen tietysti ymmärrettynä nykyaikana todellisiksi vallan käyttäjiksi yhteiskunnassa ja jälkimmäiset ehkä varsinaisten kauppaporvarien sijaan niiksi ruumiillista työtä tekemättömiksi palkansaajiksi, jotka pitävät itseään keskiluokkana ja toivovat taikasauvan nostavan heidät vieläkin ylemmäs.