Dinner for Schmucks kotikatsomo

Ranskalaisista komedioista on harvoin saatu aikaan hyvää uusioversiota Hollywoodissa. Poikkeuksia tietysti on – esimerkiksi True Lies ja Beverly Hillsin pummi ovat varsin kelpoja komedioita. Vastapainoksi löytyykin sitten roppakaupalla epäonnistuneita viritelmiä kuten Isänpäivä, Isän tyttö ja Lainahöyhenissä. Edellisiä elokuvia yhdistää kotimaassaan Ranskassa huippusuosittu käsikirjoittaja-ohjaaja Francis Veber. Suosio on sitä tasoa, että Veberin Se parhaiten nauraa (1998) keräsi Ranskassa enemmän katsojia kuin Titanic.

Dinner for Schmucks on tuon elokuvan uusioversio. Se ei ole kamalimmasta päästä, jos ei myöskään keskitasoa parempi elokuva. Perusidea on pysynyt samana. Joukko ihmisiä kokoontuu säännöllisesti päivälliselle, jolle jokaisen täytyy tuoda mukanaan suurin löytämänsä idiootti. Se parhaiten nauraa perustui Veberin näytelmään ja tapahtui pitkälti yhden tällaisen päivällisen aikana. Dinner for Schmucksissa screwball-elementit ja itse päivällinen ovat pienemmässä osassa ja elokuvaan on pultattu mukaan moralisoiva tarina, jossa päähenkilö tajuaa, mikä on oikein ja mikä väärin. Sekoilu toimii, kädenlämpöinen ja monesti nähty tarina ei. Tämä on harmi, sillä lähes kaksituntista elokuvaa ei yksittäiset valopilkut pelasta.

Päähenkilöä, juuri ylennyksen ja ensimmäisen päivälliskutsunsa saanutta Timiä näyttelee Paul Rudd. Hänen idioottiaan näyttelee Steve Carell. Sekä Rudd että Carell ovat kummatkin taitavia koomikkoja, ja tehneet yhdessä Uutisankkurin ja 40-vuotiaan neitsyen kaltaisia onnistuneita komedioita. Rudd on sympaattinen roolissaan kuten yleensä, mutta käsikirjoituksen asettamien rajoitteiden takia lähinnä reagoi muiden tekemisiin. Carellin idiootti, täytetyistä hiiristä dioraamoja tekevä verovirkailija, on herkullisempi – omasta outoudestaan täysin tietämätön, viaton hahmo, joka säilyttää optimisminsa loppuun asti.

Ruddin hahmon kautta elokuvan opetus muiden kohtelusta juntataan perille niin että tyhmempikin tajuaa. Muille olisi riittänyt pelkkä Carellin hahmo, joka pelkällä olemassaolollaan riittää lopuksi kertomaan ketkä niitä schmuckseja ovatkaan.

Elokuva on toimivimmillaan silloin, kun sivuhahmot pääsevät toilailemaan omiaan. Hauskat roolit tekevät esimerkiksi Flight of the Conchords -sarjasta tuttu Jemaine Clement itseään täynnä olevana taiteilijana ja Zach Galifianakis verotoimiston pomona, joka kuvittelee osaavansa lukea ajatuksia. Nämä absurdit ylilyönnit eivät tosin sovi ollenkaan yhteen elokuvan keskitien tarinan kanssa, joten kokonaisuus jää sangen epätasaiseksi.