Austin Powers ja Kultamuna kotikatsomo

Kun huumorileffa ei naurata, se muuttuu yhdentekeväksi. Tämän elokuvan paras anti, vierailevat tähdet, saadaan näytettyä alta pois ensimmäisen viiden minuutin kuluessa. Sen jälkeen voikin lopun aikaa viettää vaikkapa jääkaapilla menettämättä mitään leffan nauruista, saati sitten juonesta.

Austin Powers ja Kultamuna on hyvä esimerkki siitä, että rahalla voi ostaa hienoja kulisseja mutta ei onnistuneita vitsejä. Elokuvan juonikehyksenä toimii yritys hukuttaa ja tietenkin myös pelastaa maapallo. Tohtori Evil tuottaa tarinan uudeksi pahikseksi 1970-luvulta Larry Flynt -tyyppisen Kultamunan ja Austin puolestaan avukseen pirteän afrosutturan. Lisäksi Austinin isää esittämään on suostuteltu puiseva Michael Cane. Mike Myers olisi voinut vetäistä tämänkin vaativan roolin silmät kiinni ja onnistua paremmin. Katsojan on aivan turha yrittää pysyä mukana leffan juonessa, sillä sitä ei ole edes sen vertaa, että sillä voitaisiin selittää uudet kulissit ja henkilöhahmot.

Odotin elokuvalta edes yhtä täysosumasketsiä, kuten esimerkiksi leffasarjan toisessa osassa nähty Jerry Springer -osio, mutta huumori pysytteli tasaisen matalalla pissa-kakka-tasolla loppuun asti. Jos eritehuumorin on todella tarkoitus nostaa sappi katsojan kurkkuun, siinä sentään onnistutaan kirjaimellisesti kerran elokuvan aikana. Jollei katsoja ole jo etukäteen vannoutunut Austin Powers -fani, hymy hyytyy viimeistään silloin, kun märkäpukuun puettu kääpiö humputtaa naisen reittä. Kielellä ja sanoilla leikkimistä on tekeleessä ajoittain ainakin yritetty, mutta aksenttikikkailusta taso laskee nopeasti takaisin peräpukamavitsailun tasolle.

Sellaiset rehellisen hauskat kökköhuumorin kukkaset kuin Hei, me lennetään ja Sekaisin Marista ovat korkean luokan laatukamaa tähän yritelmään verrattuna. Leffa on tarkoitettu vanhoille faneille ja edellisten Austin Powersien ideoita kierrätetään häpeilemättömästi. Kierrättämisessä ei sinänsä ole mitään pahaa, mutta vanhaan materiaaliin ei vaivauduta tuomaan mitään uutta. Kaipa elokuvaa voisikin kehua jo yltiöpostmoderniksi, sillä se on lakannut ammentamasta huumoriaan muista elokuvista ja viittaa sen sijaan lähestulkoon ainoastaan itseensä.

Dvd-herkuista osuvimpia olivat musiikkivideot, joista It’s a Hard Knock Life -räpin uusintaversio nosti hymyn tämänkin hapantuneen kriitikon huulille. Jäin kuitenkin kaipaamaan kunnon blooper-nauhaa. Ehkä Austin Powers ja Kultamuna tehtiin niin lakelmoidusti, että mokia ei kertakaikkiaan sattunut.