Moraalittomia tarinoita kotikatsomo

1970-luku oli elokuvatekijöiden kannalta rajojen kokeilun aikaa. Provokatiivisten sekä taiteellisesti kunnianhimoisten taideteosten sivutuotteena syntyi ”laatuteosten” shokkimainetta röyhkeästi lypsäneitä eksploitaatioelokuvia.

Walerian Borowczykin tuotanto asettuu johonkin näiden kahden suuntauksen välimaastoon. Useille hän on tullut tutuksi nimenomaan omituisten seksploitaatioelokuvien ohjaajana, vaikka pieni ja alati kasvava katsojakunta on vaatinut ohjaajan tuotannon uudelleenarvioimista. Moraalittomia tarinoita on tähän hyvä teos sikäli, että se kiteyttää ohjaajan auteuristiset päälinjat. Elokuvassaan Borowczyk käsitteli ensimmäistä kertaa estotta mieliteemojaan: seksuaalisuuden, rakkauden, kuoleman, alistamisen ja vallankäytön yhteyksiä.

Moraalittomia tarinoita on neljästä eroottisesta tarinasta koostuva episodielokuva. Tarinat sijoittuvat eri aikakausille takautuvasti edeten aina 1970-luvusta 1500-luvulle saakka. Niissä kuvataan ihmisiä, joita yhdistää taipumus tabuiksi miellettyihin rietasteluihin. Mukaan mahtuu koko moraalittomuuksien kirjo: ryhmäorgioita, väkisinmakaamista ja itsetyydytystä piisaa. Monille törkeyden huippu lienee silti elokuvan päättävä tulkinta tosielämän Lucrezia Borgiasta ja hänen insestisuhteestaan veljeensä sekä korruptoituneeseen isäänsä, paavi Aleksanteri kuudenteen.

Seksi tuntuu olevan Borowczykille eräänlainen etäännytyskeino, jotta huomio voitaisiin siirtää aikakausia riivanneeseen dekadenssiin. Mitä syvemmälle tarinoissa edetään menneisyyteen, sitä räikeämmäksi ja häikäilemättömämmäksi maailmanmeno muuttuu.

Häiritsevintä on, kuinka poeettisesti hyvin vähäeleisissä tarinoissa tuomioiden langettaminen jää tekemättä. Henkilöhahmot eivät näe teoissaan mitään väärää. Eikä minkäänlaista opetusta tai syyn takeellista lähdetä etsimään. Katsoja jätetään tarkkailemaan järjettömyyksiä omin neuvoinensa.

Pikkutarkka kuvakerronta jää kiusaamaan mieltä, vaikka Moraalittomien tarinoiden taka-ajatuksena tuntuu olevan ensisijaisesti hämmentää. Katsoja pakotetaan seuraamaan mahdollisesti tabuinaan pitämiä asioita ja siten testaamaan omia rajojaan.

Vaan entäpä jos katsoja ei provosoidu? Kertomukset tuskin järkyttävät alaa harrastaneita. Asiaa ei auta, että ajoittaisesta tyhjäkäynnistä potevassa elokuvassa myös punainen lanka tarinoiden välillä on hetkittäin löyhä.

Parhaiten elokuva puolustaa paikkaansa esimerkkitapauksena 70-luvulla käydystä porno vastaan taide -debatista. Viime kädessä vaaka tuntuisi kellahtavan jälkimmäisen kannalle. Borowczykin jopa surrealistisen omanlaatuisessa tyylissä on kieltämättä jotain kiusaavalla tavalla kiehtovaa, vaikkei elokuva muuten puhuttelisikaan.