Persepolis kotikatsomo

On oikeastaan aika harvinaista, että joku onnistuu tekemään mielenkiintoisen elokuvan jonkin maan lähimenneisyyden tapahtumista – ja vieläpä peilaten sitä omien kokemustensa ja oman henkilöhistoriansa kautta. Ja vielä harvinaisempaa on se, että sama tehdään animaation keinoin. Ranskaan asettuneen iranilaissyntyisen Marjane Satrapin samannimisiin sarjakuvakirjoihin perustuva piirroselokuva Persepolis kertoo hänen omaelämäkerrallisen kasvutarinansa pikkutytöstä aikuisuuteen. Samalla käydään läpi Iranin levotonta lähihistoriaa 1970-luvulta näihin päiviin.

Vuonna 1969 syntyneen päähenkilön, Marjanen, lapsuus ja nuoruus osuvat Iranin mullistuksien aikaan, ennen ja jälkeen vuoden 1979 islamilaisen vallankumouksen. Šaahin hallinnosta vapautuminen tuo hetkeksi toivoa, joka vaihtuu kuitenkin nopeasti peloksi ja epäuskoksi, kun islamilainen hallinto kiristää otettaan kansasta tiukoin säädöksin. Toisinajattelijoita vangitaan ja vapauksista ei ole tietoakaan. Iranin ja Irakin sota syttyy ja Teherania pommitetaan. Vasemmistolaiseen älymystöperheeseen kuuluva teini-ikäinen Marjane lähetetään kaikkea tätä pakoon Eurooppaan, opiskelemaan Itävallan Wieniin.

Persepolis ei suinkaan ole silkkaa mustavalkoista animaatioangstia aikuisille, vaikka siltä se voisi äkkiseltään kuulostaakin. Elokuvassa on myös paljon oivaltavaa huumoria ja iloisen kauniita kuvia. Sen tarina on pakostakin poliittinen, muttei saarnaava tai turhan osoitteleva. Se ei myöskään kumarra sen paremmin länteen kuin itään vaan pyllistää kumpaankin suuntaan osoitellen molempien kulttuurien pimeitä puolia. Erityisesti elokuva valottaa naisen asemaa islamilaisessa maailmassa, jossa vallitsevan miesvaltaisen kulttuurin ahdasmielisyys ei liene kenellekään ajattelevalle ihmiselle enää yllätys.

Oman elämänsä taistelijaksi kasvavan Marjanen tarina kiehtoo juuri siksi, ettei se ole helppo tai tavallinen. Omia kokemuksiaan, traumojaan ja ratkaisujaan sarjakuvan keinoin purkaneen naisen asenne on kohdallaan. Mieleen tulee suomalainen alaraaja-amputoitu graafikko Kaisa Leka, joka myös on jäsentänyt omaa elämäänsä ja sen traagisiakin tapahtumia sarjakuvan muotoon.

Persepoliksen pelkistetyillä hahmoilla ja käsinpiirretyllä viivalla kerrottu tarina on harvinaisen ilmaisuvoimainen. Varsinkin, kun sitä vertaa fotorealistisuutta tavoitteleviin nykytietokoneanimaatioihin. Itse tarina ja hahmot saavat tilaa kaikelta koristelulta ja pikselintarkalta mallinnukselta. Elokuvan hahmoihin voi uskoa ja ne ovat lopulta paljon inhimillisempiä kuin mitkään bittinikkareiden aikaansaamat kolmiulotteiset digiluomukset. Elokuvan tunnelmaan sopiva musiikki ja äänimaailma ovat myös kohdallaan.

Alkupuolellaan asioista ja tapahtumista toisiin kiirehtivä elokuva pysähtyy keskivaiheillaan hetkittäiseen tyhjäkäyntiin. Tämä hetkellinen epätasaisuus on silti vain pieni kompastuskivi, johon elokuva ei kokonaisuutena kaadu. Kun amerikkalainen elokuvateollisuus ei näköjään enää muuhun uskokaan kuin ostovoimaisen teiniyleisön viihteennälän tyydyttämiseen, on sitäkin virkistävämpää nähdä Persepoliksen kaltainen aikuiselle ja ajattelevalle yleisölle tehty piirroselokuva, jossa pääosassa ei ole tekniikka ja tehosteet vaan itse tarina.

Dvd:ltä ei löydy paljonkaan ekstroja – eikä tällainen taideteos niitä oikeastaan rinnalleen kaipaakaan. Behind the Scenes -dokkarin olisi nyt kyllä saman tien voinut tekstittää myös suomeksi. Elokuvan voi katsoa joko alkuperäisellä ranskankielisellä äänityksellä tai englanninkielisellä dubbauksella, jonka mukaan ottaminen Persepolis-dvd:n suomalaiseen julkaisuun on aikasen outoa: eivätkö dvd-levittäjät ja kauppiaat luota siihen, että suomalaiset osaavat vielä elokuvansa jollakin muullakin kielellä katsoa kuin jenkkiläksi puhuttuna?