Lampaansyöjät, Karvat ja Piilopirtti kotikatsomo

Aikoinaan mainosmaailmasta elokuvien pariin loikannut Seppo Huunonen on tehnyt kolme pitkää elokuvaa ja ne kaikki 1970-luvulla. Sen jälkeen kuvanveistäjänäkin pätenyt Huunonen on vaiennut elokuvien luomistyöstä pidempään kuin Malick kahden vuosikymmenen luovalla paussillaan. Huunosella ja Malickilla ei kauheasti ole yhteistä, mutta rohkeudesta ja kokeilunhalusta Huunoselle on pakko antaa kunnia ihan kansainvälisellä mittarilla, vaikkakin intoa ja yritystä on ollut enemmän kuin muita ominaisuuksia.

Huunosen esikoiselokuva oli Veikko Huovisen romaaniin perustuva Lampaansyöjät (1972), joka oli 340 000 katsojallaan myös suuri yleisömenestys jakaen kriitikot kahtia. Leo Lastumäen ja Heikki Kinnusen näköiset maanmainiot veijarit tekevät paluuta luontoon sellaisella supliikilla antaumuksella, että edelleenkin kolisee, vaikka aika onkin Huunosen parhaan elokuvan jo osittain jättänyt. Tosin nyt Lampaansyöjät on mielenkiintoinen myös juuri siksi. Se kuvaa ja näyttää mennyttä Suomea jopa tahattomalla herkkyydellä. Siinä mielessä kannattaa erityisesti katsoa myös jokaisen dvd:n lisämateriaaleista löytyvä, mainio dokumentti Aikahahmoja Pori Jazzeista.

Miehinen irtiotto luonnonhelmassa ei ole teemana mihinkään kadonnut, vaan päinvastoin. Moni urbaani, näyttöä tuijottava ja tunkkaista sisäilmaa imuroiva pukamatyöläinen voisi lähteä, tuosta vain, reippaalle lampaanpyyntireissulle, jonka tunnelman kruunaisi leppoisa kirkkaan ryydittämä maailmanparantelu tasaiseen räpsivän nuotiovalkean äärellä. Vaikka sinänsä ankaraa maaseutua ja luontoa on turha romantisoida. Fantasia fantasiana.

Lampaansyöjät on Huovisen tarinasta hyvin käsikirjoitettu mutta eniten sitä kannattavat loistavat Lastumäki ja Kinnunen. Parinvaljakon jo ennen elokuvan tekoa televisiossa hioutunutta yhteistyötä kelpaa edelleen ihailla, joskin joissakin kohtauksissa hiipii väkisinkin mieleen epäilys, että ovat oikeasti maistissa. Mutta väliäkös sillä ja otetaan sille. Lämmin huumori lämmittää ja pehmentää ymmärtävällä ironiallaan seksistisetkin sivujuonteet miehisen maailman syväanalyysissä.

Ehkäpä Huunonen onnistui esikoisellaan liiankin hyvin, sillä mopedi karkasi heti seuraavan elokuvan myötä ja kolmannellaan ohjaaja taas yritti toistaa Lampaansyöjien menestyksen.

Perheenisän irtiotto

Karvat sai ensi-iltansa vuonna 1974. Taustat olivat varsin suureelliset: pulp-kirjailija Lionel Whiten romaani Obsession (1962) ja siitä tehty Jean-Luc Godardin filmatisointi Hullu Pierrot (1965). Huunosen versiossa irtiottoa tekevää ja varsin hämmentävää perheenisää näyttelee, ainokaisessa pääroolissaan muuten, Mikko Majanlahti, joka on etenkin teatterinjohtajana tunnettu. Majanlahden esittämän Pekka Halmeen erikoista erikoisempi seikkailu alkaa, kun hän kuskaa seksikkään lapsenvahdittaren tämän kämpille. Aamulla seuraa tyly krapulainen herätys, kun samassa huoneistossa makoilee vieras puukotettu mies. Eikä tästä sopasta tietenkään voi muuta seurata kuin viinanhuuruinen pakomatka Espanjaan salaperäisen rahasalkun kanssa.

Nimensä mukaisesti elokuva esittelee naissuloja ajalta, jolloin rehottelu muuallakin kuin kainaloissa oli se juttu. Näin niin kuin varoituksena heikkohermoisille. Ja ylipäätään, sillä kovin paljon mitään järjellistä liian tarkoituksellisesti surrealistishakuinen Karvat ei tarjoa, kun matto vedetään lopulta koko elokuvan alta, kun juoni paukahtaa agenttiparodiaksi, ja ties miksi. Hässivistä räkäliinoista puhumattakaan.

Parhaimmillaan Karvat tarjoaa sujuvaa fyysistä mustaa komediaa jazzilla höystettynä, mutta suoranainen kokeilun pakkomielle on liian suuri rasite. Kokeilussa on aina riskinsä, sillä onnistumisen suhdehan on pieni, ja juuri siksi annostelun pitäisi olla sopiva per elokuva. Suurin osa kokeiluista kun huitoo ohi mennen yliyrittämisen puolelle, mikä taas syö rentoutta. Kyllä näin on Karvat.

Valkaisuprojekti

Vaikka Huunosen elokuvissa yritys tuppaa välillä eksymään häröilyn puolelle, hänellä on kuitenkin täsmällinen ja tiukka, auteurmainen ote miehisyyden tuntoja ruotivassa analyysissään, jolle olisi voinut suoda onnellisemman lopun kuin mitä ohjaajan viimeinen elokuva Piilopirtti (1978) antaa. Huunosen ja Pertsa Reposen kirjoittama tarina ei anna sellaisia eväitä kuin Huovisen loistava teksti.

Vaikka Piilopirtti loppua kohden kohentaakin kulkuaan, niin ajan ja heikohkon käsikirjoituksen täytteeksi tehdyt laulunumerot alkavat olla liikaa. Siitäkin huolimatta, että Erkki Liikanen näyttelee Lastumäen rinnalla toista pääosaa. Ideat kumminkin loppuvat jo alkuunsa tai ne toistavat Lampaansyöjien ansioita.

Tämä harmittaa jo siksi, että nokan ja moraalin valkaisua puuhaava sekä miehisten perisyntien ahdistelema pääpari olisi edelleen elävän ajankohtainen aihe. Miehisen maailman analyysiin pyrkimisen tasolla Huunonen onkin polkenut tuoreesti aikaansa edellä, ainakin meikäläisestä näkökulmasta.

Huunosen elokuvien haaste, itselleni nykykatsojana, oli sekä hyvässä että pahassa se, miten ne näkee tyystin erilaisina, eri päivinä, erilaisissa mielentiloissa. Mutta sellaista taiteen pitänee ollakin. Elävää kuten elämä. Ailahtelevaa kuten elämä. Sitä paitsi persoonallinen suomalainen elokuva on edelleen kummallisen niukka kulttuurivara, mikä nostaa Huunosen elokuvien arvoa. Ihan sama, milloin niistä sattuu tykkäämään ja milloin ei.