Black Panther kotikatsomo

Black Panther oli yksi kesän 2018 suurimmista Hollywood-sensaatioista. Afrikkalaisesta hahmosta kertova, pääosin tummilla näyttelijöillä roolitettu ja tumman ohjaajan ja kirjoittajan tekemä elokuva murskasi ennätyksiä lippuluukuilla ja ylitti myös Suomessakin monien alaa seuraavien odotukset.

Marvel-brändin merkitystä menestyksessä ei voi aliarvioida, mutta ei myöskään tumman supersankarin merkitystä. Tokihan teknisesti ottaen Spawn ja Blade ehtivät näille markkinoille ensin, mutta Black Panther on ensimmäinen supersankarielokuva, joka kutoo rotuteeman oleelliseksi osaksi tarinaansa.

Elokuva alkaa siitä, mihin Captain America: Civil War päättyi. Kotimaataan Mustana pantterina suojeleva prinssi T’Challa kruunataan sulkeutuneen afrikkalaisvaltion Wakandan kuninkaaksi. Samaan aikaan tunnettu asekauppias varastaa museosta esineen, joka sisältää vain Wakandasta löytyvää harvinaista mineraalia, vibraniumia. Aine on auttanut Wakandaa teknologisessa kehityksessä mutta levitessään sen voima voisi aiheuttaa hankaluuksia koko maailmalle.

Asekauppiasta avittaa radikaali Erik Killmonger -niminen ammattisotilas, joka paljastuu T’Challan kauan kadoksissa olleeksi serkuksi. Amerikassa kasvanut wakandalainen on kylmäverinen radikaali, jonka tavoitteena on maailmanvallankumous.

Black Pantherissa ei ole samaa mahtipontista vakavuutta kuin Yön ritarissa, mutta ei myöskään samaa tunnelatausta kuin Spider-Man 2:ssa. Black Panther on sävyltään selvästi poliittisempi, sillä se ammentaa jännitteensä suoraan Afrikan synkästä historiasta ja orjakaupasta. Siitä huolimatta se on varmasti merkittävämpi ilmiönä kuin elokuvana, sillä sisältönsä puolesta elokuva on melko perinteinen. Sen lopulta pasifistinen sanoma nojaa rauhalliseen yhteiseloon, yhteistyöhön ja heikommassa asemassa olevien auttamiseen.

Elokuva on myös selvästi aikansa tuote, sillä rivien välistä on luettavissa kritiikkiä niin Trumpin ajan kuin Brexitinkin ajaman itsekeskeisen isolaatio-politiikan suuntaan.

Puhtaana viihde-elokuvana Black Panther on oikein mukiinmenevä, vaikka osa sen tietokonetehosteista näytti jo teatterikierroksella aikansa eläneiltä. Marvel-elokuvana se noudattelee näiden elokuvien jakamaa lattean harmaasävyistä tyyliä, joka ei tee edelleenkään allekirjoittaneeseen kovinkaan kummoista vaikutusta. Ohjaaja Ryan Cooglerin (Fruitvale Station, Creed) aiempien elokuvien urbaani todellisuus uupuu tyystin.

Kiistattomia vahvuuksia ovat karismaattinen ja nuori näyttelijäkaarti sekä omaperäiset afrikkalaiset teknofantasiapuitteet – vaikka kieltämättä onkin vähän huvittavaa, että niinkin teknologisesti kehittynyt yhteiskunta kuin Wakanda on takapajuisten perinteidensä vuoksi herkkä Killmongerin kaltaisille vallankumouksellisille.