13. soturi kotikatsomo

Historiallinen seikkailuelokuva on mukavasti tehnyt uutta tuloaan. Polunhan alkuvoimaiselle kalvankalistelulle raivasi Mel Gibsonin Oscar-siloteltu Braveheart (1995). Sittemmin väkevää tervalöylyä miehisten miesten kiukaalle heitti 13. soturi ja parasta aikaa teatterien pahnoilta voi ihmetellä Russell Crowen tappavan teilaavaa miekkakättä Ridley Scottin antiikkispektaakkelin kuolleista herättäneessä Gladiatorissa (2000), joka viimeistään tekee muutaman kymmenen verisen keihäänlennon mittaisen erottavan kuilun tosimiehistä sienestäjiin, perkele.

Michael Crichtonin myyttiä ja mielikuvitusta surutta sekoittavaan romaaniin, Eaters of the Dead, perustuva viikinkien extreme-seikkailu kärsi tuskallisista tuotantovaikeuksista ja loppumetreillä ohjaaja McTiernan heittikin pyyhkeen kehään Crichtonin tuuratessa viimeiset erät. Tästä johtuen onkin pakko todeta, että 13. soturi on niitä harvoja elokuvia, joissa jää kaipaamaan rainalle lisää pituutta. Arabirunoilijan reissu karskien viikinkien kyljessä kun jättää kaikki suurta lupausta antaneet odotukset lunastamatta. Miehekkään pikantteja yksityiskohtia on runsaasti Pohjolan miehien survotessa pahalaisia hengiltä, hurtin huumorin virratessa veren lomassa ja Jerry Goldsmithin paatoksellisen voimamusan tömistessä munaskuissa ukkosenjumalan raivon lailla. Mutta...

Kysymykseksi jääkin, että miksi ihmeessä kerrassaan loistavaa taustaa tarjoava myytti on raakattu pelkäksi simppeliksi toimintatarinaksi, vaikka aineksia olisi riittänyt kunnon mystiseen draamaan. Viuhuvien miekkojen ja putoavien päiden tiimellyksessä vilahtaa romanssia ja valtataistelua. Kakkosteemat eivät kuitenkaan pääse alkua pidemmälle - puhumattakaan siitä, että ykkösteema, taistelu nimeämätöntä pahaa vastaan, kaatuu melko kökköön vihulaiskuvaan. Elokuvan historialliset kehykset tuntuvat yhtäkkiä sekoittavan syliinsä enemmän kuin yhden vuosituhannen, kunnes ollaan jo valovuosien päässä alkuperäisen sankarirunoelman, Beowulfin, maisemista. Pistäkää vaan jenkit asialle. No, täytyy tekijöiden kunniaksi sanoa, että on ollut ennakkoluulotonta tehdä suuren budjetin elokuva muinaiseen Skandinaviaan sijoittuvasta myytistä. Toisaalta viikingit ovat sen verran kovia jätkiä, että kyllä heistä riittääkin miehen roolimallia koko muulle maailmalle. Luulisi myös pohjoisten elokuvantekijöiden uskaltavan tarttua tukevalla kädellä verevään aihealueeseen, joka tarjoaa mahtavaa materiaalia menneen maailman jermuista..

Vaikka 13. soturi lainaakin perusasetelmansa Kurosawan Seitsemästä samuraista (1954), se ei mielestäni paljoa häiritse. Teema on niin ikuisen kaunis, että se muutamat uudelleen tulkinnat kestää. Kerrassaan unohtumaton on 13. soturin hurmoshenkinen kohtaus, jossa kaksitoista rotevan riuskaa pohjoisen hemmoa huudattaa itsensä uhoa uhkuen mukaan vaaralliselle sotaretkelle. Kohtaus on yksi elokuvahistorian sotaanlähtöhurman klassikoista. Katsojaahan valistetaan siitä, että viikingeillä oli kiire kuolemaan, jotta kukaan ei veisi heidän paikkaansa Valhallassa. Ikään kuin heillä olisi taisteluvietti jo verenperintönä. Niin tai näin, loistavaa tavaraa tehdä kunnon karjukinoa. Näille köriläille et menisi vittuilemaan edes mielenhäiriössä tai kuudessa promillessa.

Antonio Banderas vetäisee tragikoomisen arabilähettilään roolinsa sujuvasti, pitää hänen naamastaan sitten tai ei. Sivustakatsojan osasta Banderasin roolia ei viedä liiaksi kohti toiminnallista sankaruutta, vaan hurmeinen huhkiminen jää pääosin viikinkien leveille harteille. Muutenkin heitä esittävät tuntemattomat näyttelijät ovat paljon persoonallisempia ja ilmeikkäämpiä äijän rotiskoja kapeissa arkkirooleissaan kuin siloposkinen Antonio. Sääli vain, että monet uurteisen tuhdit ja testosteronia tihkuvat kasvot jäävät pelkiksi kulisseiksi tuimien taistojen itsetarkoituksellisuuden noustessa vanhanaikaista seikkailua tärkeämmäksi.

ks. ensi-ilta