Seikkailija Thomas Crown valkokangas

Reilu 30-vuotta sitten tehtiin jenkkilässä elokuva The Thomas Crown Affair, jonka pääosissa esiintyivät Steve McQueen ja Faye Dunaway. Vuosituhannen vaihteen kynnyksellä tarttui action-ohjaaja John McTiernan samaan aiheeseen. James Bondina kuuluisuutta hankkinut Pierce Brosnan ryhtyi tuottajaksi ja näyttelee vielä pääosankin. Toimintaa ja romantiikkaa on siis tiedossa ja samanlaista syvällistä pohdintaa kuin Bond-elokuvissa. Siis pintakiitoa ja pauketta, nyt taidevarkauksien maailmassa.

Elokuvassa seikkaillaan lajityypissä Arsene Lupin vs. Sherlock Holmes, sillä erotuksella, että päähenkilöt ovat vastakkaista sukupuolta. Tästä saadaankin aikaan aikaiseksi sellainen soppa, joka kietoutuu amerikkalaisten pakkomielteiden, seksin ja rahan ympärille. Elokuvan päähenkilö Thomas Crown on superrikas, joka kuluttaa aikaansa päätähuimaavissa ja kalliissa harrastuksissa ja on samalla herkkä ja salaperäinen taiteenharrastaja. Raha sinällään ei merkitse hänelle muuta kuin, että se on väline hänen minuutensa toteuttamiselle. Naisasioitaan ja elämänsä syvällisyyksiä hän sitten ruotii psykiatrinsa (Faye Dunaway) tuolissa, joka aikaisemmassa filmiversiossa oli Thomas Crownin vastustaja. Siksiköhän hän tunteekin potilaansa sielunelämän niin perinpohjaisesti? 1990-luvun Thomas Crown saa vastustajakseen vakuutusyhtiön edustajan Catherine Banningin (Rene Russo). Ja sitten ollaankin ikuisessa rikos ja rakkaus -teemassa, amerikkalaisittain vesitettynä.

Elokuva lilluu siis "täydellisen rikoksen" ja romanttisen draaman teemojen välimaastossa. Ja sitä ryyditetään vielä Hollywoodin banaalilla nykytaiteen tulkinnalla, joka moneen kertaan kädestä pitäen selitetään katsojalle. Painitaan samassa sarjassa kuin Mr Bean sekoillessaan uudella mantereella. Tavallinen ihminen ei ymmärrä taidetta, eikä hänen tarvitsekaan sitä ymmärtää. Tuiki tavallinen New Yorkin poliisipäällikkö kiteyttää tämän sanoessaan: "Pidätin eilen oikeita rikollisia, minua ei kiinnosta, jos joku miljonääri haluaa varastaa jonkun taulun, josta ovat kiinnostuneita vain oudot taiteenharrastajat." Hyväksyvää mylvintää uuden mantereen elokuvateattereissa.

Elokuva on kovin kaksijakoinen, mikä koituu sen kohtaloksi. Välillä rymistellään ja tehdään kellontarkkaa tiimityötä ja välillä liidetään New Yorkin pintamaailman kiihkeissä salsatansseissa ja nyyhkitään ja ähkitään kallonkutistajan tuolilla ja työpöydällä. Lopputulos on sillisalaatti, jossa tarinan eri osat eivät tue toisiaan. Toimintaelokuvia on joskus syytetty niiden yksipuolisista ja pinnallisista henkilöhahmoista. Jos syvyyttä kuitenkin pyritään hakemaan kuten tässä elokuvassa, niin mieluummin katson pelkkää toimintaelokuvaakin kuin amerikkalaisten pinnallisia moraaliongelmia. Elokuvan alussa ja lopussa on muutama ovela juonenkäänne, joiden uskottavuus jää kuitenkin kauas esikuvastaan Hitchcockista.