Battle Royale valkokangas

Ei ole helppoa japanilaisnuorillakaan. Päästäkseen eteenpäin elämässään heidän on perinteisesti pitänyt kilpailla, kuten sanotaan, verissä päin jatkokoulutuspaikoista. Kaiken lisäksi länsimaiset, yksilön pärjäämistä yksikseen korostavat arvot ovat vaivihkaa rapauttaneet japanilaiseen kulttuuriin oleellisesti kuuluvan yhteisöllisyyden tuomaa turvallisuuden tunnetta. Ei siis ihme, että itsemurhien lisäksi koululaiset ovat alkaneet käyttäytyä väkivaltaisesti yhä enemmän myös ulkopuolisia kohtaan. Japanissa uuteen nuorisoväkivallasta ja mediaväkivallan vaikutuksesta siihen käytyyn yhteiskunnalliseen keskusteluun ilmoitti oman elokuvallisen kommenttinsa haluavansa tuoda myös veteraaniohjaaja Kinji Fukasaku. Hänen elokuvansa Battle Royale onnistui ainakin lisäämään hälyä ja nousemaan yleisönsuosikiksi. Kohun nostossa ohjaaja käytti taitavasti hyväkseen valtiollisia sensurointipyrkimyksiä. Hän esiintyi sananvapauden puolustajana ja kehotti nuoria uhmaamaan elokuvalle asetettua 15 ikävuoden katsojarajaa.

Elokuva kertoo vaihtoehtoisen tulevaisuuden Japanista, jossa hallitus pyrkii saamaan niskoittelevat nuoret kuriin arpomalla koululaisluokan kerrallaan taistelemaan keskenään autiolle saarelle, kunnes viimeinen henkiin jäänyt tuodaan televisiokameroiden eteen voittajana. Yksilöiden luontaisia kykyeroja pyritään tasoittamaan jakamalla heille satunnaisesti valitut aseet, jotka vaihtelevat jousipyssystä kattilankanteen. Pelin valvojaksi tulee tällä kertaa valituksi tulleen luokan entinen opettaja, joka haavoittui aikoinaan oppilaan puukosta kouluvälikohtauksessa. Kitano-opettajaa esittää tunnettu näyttelijä-ohjaaja Takeshi Kitano, joka elokuvassa esiintyy itse asiassa yhtenä televisiosta tuttuna alter egonaan. Kitano on ohjaajanurallaan tullut tunnetuksi Fukasakun lailla gangsteriaiheisten yakuza-elokuvien tekijänä.

Japanilainen kulttuuri on sietänyt tunnetusti hyvin väkivallan esityksiä medioissa, vaikka konkreettinen fyysinen väkivalta on edelleenkin varsin harvinaista. Japanilaisnuorten suosiossa olevat tietokonepelit, anime-animaatioelokuvat ja manga-sarjakuvat ovat usein liikaa jopa Yhdysvalloissa, jossa ruumiillisen väkivallan uhka on Japaniin nähden huomattavasti suurempi. Korttipelistä nimensä saanut Battle Royale vie yksinkertaisesti näiden pelien, animaatioiden ja sarjakuvien kohdeyleisön näköisen joukon niiden maailmaan näytelmäelokuvan henkilöhahmoiksi. Joukon ja uskottavuuden jatkoksi taistelemaan tulevat pari vähän vanhempaa, vaihto-oppilaiksi kutsuttua poikaa ovat kuin suoraa näistä piirretyistä maailmoista ruumiillistuneita.

Vaikka ohjaaja Fukasaku kuinka sanoisi tarkoituksenaan olevan näyttää, miten iljettävää todellinen väkivalta on, ja vaikka joidenkin kohtausten kellopeliappelsiinimainen taustamusiikki kuinka viittaisi väkivallan olemusta pohdiskelevaan elokuvaperinteeseen, ei Battle Royale kuitenkaan ole ensisijaisesti elokuva väkivallasta, josta elokuvalla ei tunnu olevan edes erityisempää sanottavaa. Sen väkivaltakohtaukset ovat kyllä verisiä, mutta eivät hauskoja, nautinnollisia, kiihdyttäviä tai edes kovin kauheita, vaan varsin toteavia ja nopeasti ohi vilahtavia. Etusijalla elokuvassa ovat koululaisten keskinäiset suhteet, kuka keneenkin on ihastunut ja kuka ketäkin inhoaa. Äärimmäisyystilanne on otollinen ennen kaikkea näiden tunteiden ilmitulolle. Elokuvan sanoma on, että yksin ei pärjää ja vain luottamalla toisiin selviää. Toisaalta yhteisrintama ilman henkilökohtaisia tunnesidoksia ei elokuvan hiukan konservatiivisen näkemyksen mukaan toimi. Aikuisen länsikatsojan ongelmana ei ole elokuvan esittämien ihmissuhdekiemuroiden kulttuuri- tai ikäsidonnaisuus, vaan se, että ne on esitetty kovin yksinkertaistetulla saippuasarjatasolla, tosin henkilöitäkin on saippuatyyliin aivan liikaa muuhun.