Battle Royale kotikatsomo

Japanilaisohjaaja Kinji Fukasakun viimeiseksi ohjaukseksi jäänyt, Koushun Takamin samannimiseen romaaniin perustuva Batoru rowaiaru eli länsimaalaisittain Battle Royale (2000) aiheutti heti ilmestyessään ristiriitoja ja kalabaliikkia. Vuosien myötä siitä on sukeutunut kulttiklassikon mainetta nauttiva teos. Maine on täysin ansaittu.

Battle Royalen tematiikka ammentaa voimansa sekä ihmisen lajityypillisestä käyttäytymisestä hierarkkisena laumaeläimenä että vahvojen ideologioiden epäinhimillistävästä vaikutuksesta ja keinotekoisesti luodusta vastakkainasettelusta. Ihmisellä on niin sanotuissa sivistyneissäkin ympäristöissä taipumus asemoida itsensä oikeaan kohtaan. Ensinnäkin on oma ryhmä, oma lauma, joka muodostaa tietyn viitekehyksen ja jossa jokaisella on oma lokeronsa, halusi sitä tai ei. Toiseksi on asetelma me vastaan ne, eli ryhmän suhde toisiin ryhmiin. Erityisen vahvana ja usein julmana tämä asetelmien haku toteutuu teini-iässä, jolloin aikuisiän pidättyväisemmät käytösmallit eivät ole vielä voimassa ja jolloin ristiriidat kärjistyvät mustavalkoisen ehdottomiksi.

Elokuva sijoittuu näennäisesti lähitulevaisuuden Japaniin, jossa suurtyöttömyys on kasvanut, kansakunnan vanhat arvot ovat vaarassa ja kouluissa on aiempaa kurittomampaa. Tästä tuohtuneet aikuiset ovat säätäneet lain Battle Royale -ohjelmasta, jonka turvin joka vuosi valitaan yksi yläkoulunsa päättävä koululuokka.

Tämä luokka kaapataan autiolle saarelle ja pakotetaan kuoleman uhalla taistelemaan toisiaan vastaan ja tappamaan tovereitaan kunnes vain yksi on enää jäljellä. Kieltäytyminen osallistumisesta tai tietyn aikarajan ylittäminen johtaa kuolemaan, joten oppilaille korostetaan auktoriteettien taholta, että muita vaihtoehtoja ei ole kuin verinen kilpailu ja sen voitto.

Ensisilmäyksellä teinit ovat teinejä vastaan, mutta porrasta ylempänä kyse on vanhoihin valta-asemiin takertuvien aikuisten kamppailusta nousevaa nuorisoa vastaan, jonka uudet käytösmallit uhkaavat vanhaa maailmaa. Asetelma, jossa koululuokan kiusaama opettaja saakin vallan päättää ex-oppilaidensa elämästä ja kuolemasta ja tämän avulla myös vallan ylläpitää luokassa absoluuttista järjestystä on kärjistetty mutta samalla kutkuttava fantasia. Vapaan kasvatuksen hedelmien saamisessa kunnolla aisoihin on tiettyä kauhistuttavaa vetovoimaa, mikä tekee elokuvan lähtökohdasta entistä hyytävämmän.

Jos otetaan vielä askel ylöspäin Fukasakun visioissa, niin Battle Royale on japanilainen äärimuoto jatkuvasta kilpailusta ja vastakkainasettelusta. Japanissa työelämä vaatii työntekijältä erittäin paljon, ja ihmiset ovat tehneet jopa itsemurhia epäonnistuttuaan työssään. Battle Royalessa kyse on avoimesta ja kirjaimellisesta pudotuspelimentaliteetista, jossa vain yksi voi olla voittaja ja kaikki muut ovat luusereita. Hopea- ja pronssimitaleita ei tässä extreme-urheilulajissa jaeta, suomalaisille tutuista pistesijoista puhumattakaan.

Ääriolosuhteissa ja äärimmäisissä henkisissä paineissa yhteisön suojaksi laadittu sivistys ja sen normit eivät ole enää voimassa. Suomessakin nykyisin tiuhaan hoettu ”jokainen on oman onnensa seppä” -ideologia korostuu, kun onnen eli oman elämänsä voi Battle Royalessa ottaa omiin käsiin ja pidentää sitä tappamalla ystävänsä, kollegansa tai vertaisensa. Sosiopaatin asenne on menestyksekkäin asenne.

Fukasakun teoksen henkinen vertailukohta ei suinkaan ole yksinkertaistavien valtamedioiden tai dvd-julkaisun kansitekstien korostama Nälkäpeli-sarja. Nälkäpelissähän kyse on enemmän tosi-tv:n kehityksen kärjistämisestä, jossa toisilleen pääasiassa tuntemattomat kilpailijat hyvin tietävät kilpailun erityisluonteen ja sen, mihin ovat joutumassa. Parempi vertailukohta Battle Royalelle olisi pikemminkin William Goldingin klassikkoromaani Kärpästen Herra (1954), jossa autiolle saarelle päätynyt joukko lapsia vajoaa tavallisista koulupojista taikauskoiseksi, väkivaltaiseksi villi-ihmislaumaksi.

Elokuvia ihmisyyden ja ihmislaumojen perimmäisistä totuuksista voi toki laatia vaikka kolmetoista tusinaan, mutta oivaltavimmatkaan ajatukset eivät tee elokuvasta katsomisen arvoisia, jos niiden toteutus jää puolitiehen tai teoksesta jää puiseva jälkimaku. Myös niitä elokuvia on aivan liikaa, joissa on olevinaan näennäisesti sisältöä, mutta jotka tosiasiassa keskittyvät vain ja ainoastaan kidutuspornoon ja splatteriin satunnaisten keittiöfilosofointien höystämänä.

Fukasakun teoksessa väkivallalla on kuitenkin syvempi merkitys, ja samalla väkivalta on toteutettu parhaiden kauhuelokuvien ja jännityselokuvien perinteisiin nojaten. Kumpikaan elementti ei vähennä mitään toiselta vaan päinvastoin tekee kokonaisuudesta suuremman kuin osiensa summan. Battle Royalen voi halutessaan katsoa silkkana erinomaisena teinintappoelokuvana, nakata aivonsa narikkaan ja nauttia siitä, kun koulupukuiset ysiluokkalaiset saavat toisiltaan kyytiä. Sen voi myös katsoa yhteiskunnallisena allegoriana tai tutkielmana ihmisryhmien psykologiasta kriisitilanteissa. Mutta miksi pitäisi valita vain yksi linjaus?

Elokuvallisesti teos on viiltävän terävästi toteutettu, millintarkasti draaman kaareltaan rakennettu mutta samalla kuvaukseltaan miellyttävän utuinen taidonnäyte. Tunnelma on sopivan unenomainen, ja pahimpien unien tavoin myös hetkittäin painajaismainen. Oman haikean tunnelmansa tuovat pidennettyyn ohjaajan versioon lisätyt takautumajaksot kouluajoista, jolloin koululuokalla meni vielä hyvin ja aikuisten kavala maailma oli vielä kaukana. Myös lopun unijaksot ja epiloginomaiset katkelmat tekevät pidennetystä versiosta entistäkin katkeransuloisemman.