Matkalla Meksikon Mombasaan

Ja äitiäs kans on ovela uusi meksikolainen elokuva. Pinnallisesti katsottuna se on 28-vuotiaan kauniin nuoren naisen ja kahden teinihurvittelijan matkakertomus, jossa puhutaan lähinnä vain ja ainoastaan seksistä pilvenpolton ja muun kohelluksen seassa, mutta siitä jää ihmeen värikäs ja monivivahteinen jälkimaku.

© 2002 IFC FilmsElokuva kertoo kahdesta eri sosiaaliluokkia edustavasta kaveruksesta eli Juliosta (Amores Perrosista tuttu Gael García Bernal) ja Tenochista (Diego Luna). Tenochin isä on rikas ja skandaalinkäryinen poliitikko, kun taas Julion äiti on yksinhuoltaja. Yhdessä nämä habitukseltaan letkeälanteisia kissanpoikia muistuttavat häröilijät käyttävät aikaansa lähinnä bailailuun, runkkailuun ja yleiseen suunsoittoon. Kuvaavaa on, että yhdessä kohtauksessa toinen pojista puhuu puhelimessa, pissaa ja polttaa tupakkaa samaan aikaan. Kukkopoikien konstailematon elämänhalu, vastuuttomuus ja törmäily muistuttaa luontodokumenteista tuttua leijonanpentujen telmimistä. Kaikkea pitää kokeilla ja yrittää - seurauksia ajatellaan vasta sitten, kun jotakin on jo tapahtunut. Tarina purkautuukin leikkisästi kuin villalankakerä näiden kahden kollin käsittelyssä.

Matka alkaa siitä, kun Julio ja Tenoch kehuvat pikku kekkulissa espanjalaiselle kaunottarelle omasta päästä keksimäänsä paratiisimaista rantaa, jolle he ovat antaneet nimen Boca del Cíelo, "taivaan suu". Poikien yllätykseksi Luisa (Maribel Verdú) kiinnostuukin rannasta tosissaan. Niinpä kolmikko lähtee matkalle kohti kuvitteellista "taivaan suuta", vaikkei pojilla ole mitään käsitystä siitä, onko sellaista rantaa edes olemassa.

Matkalaiset huristelevat läpi meillä harvoin nähdyn Meksikon maaseudun ja kohtaavat matkallaan monenlaisia hyvin todellisen tuntuisia ihmisiä. Ihaninta elokuvassa onkin sen miljöönkuvauksen runsaus ja autenttisuus, sekä se välitön ja huolimattoman sydämellinen tapa, jolla matkalaiset kommunikoivat kohtaamiensa ihmisten kanssa. Ei olekaan ihme, että elokuvassa on nähty ranskalaisen uuden aallon leikkisää elämäniloa ja elokuvanteon hurmaa.

© 2002 IFC FilmsTämä Meksikon historian eniten katsottu kotimainen elokuva lukeutuu sellaisiin aika klassisiin tarinoihin, joissa kaverukset viettävät keskenään eräänlaisen "viimeisen kesän", jonka jälkeen asiat ovat peruuttamattomasti toisin. Kyse on siis hyvin perinteisestä initiaatiokertomuksesta, matkasta uuteen elämänvaiheeseen. Elokuvan lopussa tulee lisäksi ilmi eräs asia, joka saa ovelasti ajattelemaan sitä tarinaa, jota ei kerrottu, ja jonka varjon voi tavallaan helposti kuvitella kulkevan kerrotun tarinan rinnalla. Onkin yllättävää, miten monikerroksisia juttuja voi jäädä päähän pyörimään näinkin Beavis ja Butthead -tyyppisestä filmistä. Ihme ja kumma, Ja äitiäs kans sivuaa jopa poliittisia ja sosiaalisia aiheita viittaamalla siihen, kuinka jotkut valtion tai isojen yritysten päätökset voivat vaikuttaa yksittäisten ihmisten elämänkohtaloihin. Näennäisen päättömän sohlaamisen alla piilee hienoa herkkyyttä ja kauneutta

Se, pitääkö tästä elokuvasta vai ei, riippuu pääosin siitä, kokeeko katsoja kurittomat koltiaiset sympaattisiksi hahmoiksi vai rasittaviksi pelleiksi. On varmasti ihmisiä, joiden mielestä Tenochin ja Julion jatkuva seksistä puhuminen tuntuu turhalta jauhamiselta: näille katsojille tarina voi eittämättä tuntua liian löyhältä. Mutta jos kuulut niihin ihmisiin, joilla hymynkare pyrkii väistämättä suupieleen television Extreme Duudsoneita katsoessa, pidät varmasti tästä road moviesta.

Ja äitiäs kans on siitä erikoinen, että kuvatessaan kadotettua kesää se onnistuu parhaimmillaan herättämään katsojassa kaipauksen tai jännittävän nostalgianhäivän itse elokuvaa kohtaan. Katsomisen jälkitila on ehkä parhaiten kuvattavissa sanalla ’ikävä’ - tulee tunne, että tämä elokuva on nyt ohi. Vaikutelma syntyy siitä, että elokuvan tunnelmassa on jotakin hyvin tuoretta, kirpeää ja häpeämättömän lapsekasta, mutta sitten tulee selväksi, ettei tuota kesää tule enää koskaan. Elämänratas on pyörähtänyt ja jokin aika on ohi. Jotakin on peruuttamattomasti menetetty. Myös kouriintuntuvia aistivaikutelmia aiheuttavat yksityiskohdat korostavat tätä kaipauksen teemaa, mikä on yleistä juuri lapsuustarinoissa tai kasvukertomuksissa.

Siinä missä David Lynchin Straight Storyssa ilta-auringon kajo värittää sovintoa tekevien vanhojen miesten hahmot, Ja äitiäs kans -elokuvasta jää mieleen läikkyvä vesi, pöly ja aurinko, joka ei koskaan enää häikäise juuri tällä tavalla juuri tämän tuulilasin läpi. Vaikka nämä kaksi elokuvaa ovat hyvin erilaisia, niiden syvimmässä pohjavireessä on yllättäen jotakin samankaltaista - ne vain kertovat täysin eri elämänvaiheista. Kun elokuvasta kävelee pois, on akuutin herkistynyt olo juuri käsillä olevalle hetkelle yksityiskohtiaan myöten. Tajuaa, ettei juuri tätä elokuvanäytäntöä enää koskaan tule, eikä juuri tämä päivä tule koskaan toistumaan. Tulee hengittäneeksi syvempään kuin yleensä ja katsoneeksi kaikkea kuin viimeistä kertaa. Voiko tämän enempää oikeastaan elokuvalta vaatia? (This is a good day to die.)

* * * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo:3,3 /4 henkilöä