U – July 22 valkokangas

Utøyan terrori-iskuista on kulunut seitsemän vuotta. Sosiaalidemokraattien järjestämällä nuorten leirillä henkensä menetti 69 ihmistä. Lyhyen ajan sisällä ensi-iltansa Suomessa saa kaksi erilaista kertomusta Utøyan tapahtumista: laajemmin tapahtumia ja niiden seurauksia käsittelevä, Netflixissä julkaistu Paul Greengrassin 22 July sekä valkokankailla nähtävä selviytymiskertomus U – July 22. Norjalaisohjaaja Erik Poppen intensiivinen U – July 22 käsittelee Utøyan tapahtumia kunnioituksella, mutta katsomiskokemuksena se ei ole helppo.

Utøyalla järjestettävällä sosiaalidemokraattinuorten leirillä iltapäivä on alkanut epäuskoisissa merkeissä. Oslossa on räjähtänyt ja omaisten tavoittaminen on vaikeaa, koska kenttää ei saaren eristyneisyyden takia aina soittamiselle löydy. Kaja (Andrea Berntzen) ei hyväksy sisarensa Emilien (Elli Rhiannon Müller Osbourne) kevyttä suhtautumista tapahtumiin ja jättää hänet murjottamaan telttaan. Oslosta kantautuneiden tietojen pohtiminen jatkuu ystävien kanssa, kunnes kaukaa kuuluvat laukaukset keskeyttävät keskustelut. Yhtäkkinen sekasorto valtaa telttakylän.

Erik Poppe on tehnyt eettisen valinnan keskittymällä nuorten kokemuksiin. Elokuva ei kuvaa väkivaltaa, vaan antaa kauhun puhua puolestaan. Terrori-iskun uhrit ovat ainoat äänet, joille annetaan tilaa kertoa tarinansa. U – July 22 tarttuu Kajan hahmoon heti alkumetreillä, eikä päästä irti. Kajan ensimmäiset repliikit tuntuvat puhuttelevan suoraa katsojia, vaikka neljättä seinää ei elokuvassa koskaan rikota. Lähestymistapa muistuttaa hieman László Nemesin Son of Saulin (2015) intensiivistä otetta keskitysleirien synkkään tarinaan sekoittaen siihen suoraviivaisia kauhuelokuvan elementtejä.

Kamera seuraa reaaliajassa Kajaa läpi koko tapahtumaketjun. Se makaa mudassa Kajan piilotellessa ampujalta ja liki kadottaa juoksevan nuoren naisen laskeutuessaan hänen perässään jyrkkiä seinämiä pitkin rantaan. Käsivaralla liikkuva kuva sekoittaa katsojankin suuntavaiston ja äänimaailma korostaa tilanteen sekavuutta. Laukaukset kaikuvat ympäri saarta tehden vaikeaksi hahmottaa, kuinka monta hyökkääjää paikalla on tai mistä suunnasta laukaukset tulevat. Kaiken sekasorron keskellä katsojan silmät hakeutuvat kohti keltaista väriä etsien Kajan tavoin välähdystä Emilien keltaisesta villapaidasta pakenevien nuorten joukossa.

Terrori-iskut tehneen Anders Breivikin pois sulkeminen tarinasta on selkeä kannanotto. Hänen nimensä mainitaan vain elokuvan alun tapahtumia pohjustavissa teksteissä. Saaressa hänestä kertovat vain laukaukset ja muutama kuva, joissa vilahtaa pitkän miehen siluetti. Tämä ei ole hänen tarinansa, eikä hänelle anneta sananvaltaa tai tilaisuutta selitellä tekojaan. Lähtökohta aiheeseen on siis täysin erilainen kuin laajemmin tapahtumia käsittelevässä 22 Julyssa (2018). U – July 22 rajaa tapahtumansa vain siihen reilun tunnin pituiseen ajanjaksoon, jolloin Utøyan terrori-iskut tapahtuivat, ja tämä tiukka kehys toimii elokuvan eduksi.

Harvinaisen latautunut tunnelma on rakennettu tarkkaan laajan vihreän saaren muuttuessa klaustrofobiseksi vankilaksi. Elokuvasta näkyy, että Erik Poppe on selkeästi miettinyt kansallisen trauman filmatisoinnin eettisiä kysymyksiä pitkään. Saarelta selviytyneiden nuorten kertomuksiin pohjautuvan elokuvan nojautuminen kauhuelokuvan konventioihin haluaa herättää katsojissaan vahvoja reaktioita. Puhtaan kauhun puolelle ajautuessaan elokuva menettää kuitenkin välillä otteensa. Kauhuelokuva ja realistinen draama tuntuvat käyvän jatkuvaa kamppailua U – July 22:n sisällä tehden sen jännitteet paikoitellen näkyviksi.