Tuhat kertaa hyvää yötä valkokangas

Norjalaisohjaaja Erik Poppe on tullut parhaiten tunnetuksi kolmen ensimmäisen elokuvansa muodostamasta Oslo-trilogiasta. Vaikka teokset ovat kiertäneet festivaaleilla ja keränneet laajaa kiitosta kotimaassaan, eivät Poppen ohjaukset ole saavuttaneet suuren yleisön huomiota.

Ei ole siis ihme, että neljäs ohjaustyö Tuhat kertaa hyvää yötä tuntuu tietoisesti hakevan kansainvälisempiä aluevaltauksia. Se on Poppen elokuvista ensimmäinen, jonka pääkielenä toimii englanti, ja kärkitähdiksi on saatu kaksi suhteellisen suurta nimeä.

Elokuva kertoo konfliktialueilla lehtikuvaajan työskentelevästä Rebeccasta (Juliette Binoche). Vaikka intohimo omaan ammattiin on kova, niin hengenvaarallisen työn asettamat paineet alkavat näkyä Rebeccan suhteessa omiin lapsiinsa sekä aviomieheensä Marcukseen (Nikolaj Coster-Waldau). Lopulta Rebecca joutuu päättämään, miten hän valitsee perheen ja uran välillä.

Reutersin uutiskuvaajana aikaisemmin työskennellyt Poppe on sanonut ammentaneensa elokuvaan paljon ajatuksia omasta elämästään. Vaikka teos on eittämättä ohjaajalle hyvin henkilökohtainen, niin sitä latistaa keskiössä lepäävä turhan tuttu ja turvallinen perhedraama.

Omalla tavalla asetelmasta kyllä rakentuu herkullinen vastakohta totutuille amerikkalaisille elokuville, joissa sodasta palaava mies huomaa erkaantuneensa vaimostaan ja lapsistaan. Perinteiset sukupuoliroolit ovat vain kääntyneet päinvastaisiksi.

Dilemman kulunut käsittely ja hapuilevat syy-seuraussuhteet syövät silti elokuvan tehoa. ”Likainen työ, mutta jonkun se on hoidettava” lausutaan melkein ääneen, jotta ristiriidan problematisointi saadaan purettua auki.

Mielenkiintoisempaa on Poppen luoma perspektiivi Rebeccan ammattiin. Pintatasolla kuvat esitetään totuuden heijastumina, joiden kautta maailmanpolitiikkaa pystytään muuttamaan. Poppe kuitenkin purkaa ideaalia näkemystä kuvien vaikutusmahdollisuuksista. Julkaisupolitiikkaa sanelevat ylemmät tahot, joiden intressit lopulta vaikuttavat siihen, mikä pääsee esille ja mikä ei.

Rebecca uskoo oman ammattinsa merkityksellisyyteen, ja tämä lopulta selittää päähenkilön intohimon kuvaamiseen. Kuvien vaikutus on kuitenkin parhaimmillaankin ennaltaehkäisevä. Tilanteessa tapahtuvat hirmuteot eivät katoa vaikka niitä kuinka kuvaisi. Tässä mielessä elokuvan lopetus tuntuukin varsin pysähdyttävältä.

Poppen tausta valokuvaajana käy ilmi elokuvan kuvailmaisusta. Ohjaajalla on ymmärrystä tyylikkäiden otosten päälle. Hatunnoston ansaitsee myös elokuvan varmasta ja ammattimaisesta kuvauksesta vastaava John Christian Rosenlund.

Kuvat ovat hienoja, mutta niiden kerronta säröilee. Ohjauksen johdonmukaisuutta häiritsee itsetarkoituksellisen kikkailun tarve. Realistisen ilmaisun keskelle nidotuilla surrealistisilla otoilla pyritään ilmentämään päähenkilön mielenmaisemaa. Haparoivat tunnelmakuvat tuntuvat kuitenkin kokonaisuudessa lähinnä häiritsevän irtonaisilta.

Rebeccan ajatusmaailma välittyykin parhaiten pääosaa esittävän Juliette Binochen kautta. Ranskalaisen veteraaninäyttelijän kasvot ilmentävät hahmon monisyisiä tunteita ammattiaan ja perhettään kohtaan. Binoche tuo elokuvaan voimakasta latausta, jota ilman teoksesta olisi rakentunut huomattavasti valjumpi lopputulos.

Vaikka konventionaalinen perhetematiikka estääkin Poppen elokuvaa nousemasta loistokkaaksi esitykseksi, niin siinä on silti ansionsa. Kuvaajan ammattia tarkastellaan henkilökohtaisella ja laajemmalla tasolla, ja tähän elokuva löytää sanottavansa Poppen henkilöhistorian kautta. Heikkoina hetkinäänkin elokuva yltää vahvan draaman tasolle Binochen vakuuttavan roolisuorituksen ansiosta.