Tuuli nousee valkokangas

Japanilaisen animaation elävä mestari Hayao Miyazaki on tehnyt pitkän uran. Miehen käsikirjoittamat ja ohjaamat elokuvat ovat ansainneet kansainvälistä tunnustusta. Tämän myötä Miyazakista on tullut kunnioitettava ja vaikutusvaltainen hahmo niin kotimaassaan kuin myös länsimaissa.

73-vuotias ohjaaja on toistuvasti ilmoittanut jäävänsä eläkkeelle animaatioiden parista. Silti veri on vetänyt miestä takaisin yhä uudestaan ja uudestaan. Nyt Miyazaki on sanonut seisovansa päätöksen takana, ja Tuuli nousee jää täten hänen viimeiseksi elokuvakseen.

Miyazakin uusin ohjaus perustuu hänen itsensä kirjoittamaan mangaan. Kyseessä on fiktiomuotoinen elämänkerta Jiro Horikoshista (Hideaki Anno), japanilaisesta lentokoneinsinööristä, jonka suunnittelemat Zero-hävittäjät olivat toisessa maailmansodassa keisarillisen ilmalaivaston valioyksiköitä.

Lentokoneet ovat inspiroineet useita Miyazakin teoksia. Hänen isänsä oli Zero-hävittäjiin peräsimiä valmistavan Miyazaki airplanes tehtaan johtaja. Lukuisista Miyazakin teoksista näkyykin hänen ihailunsa lentokoneita, lentäjiä ja mekaanikkoja kohtaan.

Toisaalta koneet ovat myös pasifistiksi julistautuneelle Miyazakille ristiriitainen rakkauden kohde. Japanilaiset pommikoneet yksistään tekivät ikävää jälkeä toisessa maailmansodassa. Paradoksaalinen asetelma näkyy myös Tuuli nousee -elokuvasta.

Lentokoneiden tekeminen on elokuvan päähenkilön, Horikoshin, suuri unelma, mutta samalla hän tiedostaa niiden käytön sodan välineinä. Ristiriita tuodaan esille, mutta sen problematisointi ohitetaan hyvin heppoisin perustein. Asetelman kunnollisessa käsittelyssä olisi riittänyt aineksia värittämään latteaksi jäävää kehyskertomusta.

Tuuli nousee on Miyazakille tyypillisistä fantasiaelementeistä riisuttu realistinen henkilötarina. Vaikka elokuva on eittämättä ohjaajan henkilökohtaisin, tarinassa on silti onttouden tuntua. Kertomus suuresta nerosta ja hänen suurista unelmista ei resonoi yksiulotteisen päähenkilön kautta.

Sodan keskellä painotetaan myös rakkautta. Horikoshi ihastuu maanjäristyksen keskellä tapaamaansa Nahoko (Miori Takimoto) nimiseen nuoreen naiseen. Elokuvan myöhemmässä vaiheessa henkilöt tapaavat jälleen toisensa. Yleensä hienoja naishahmoja kirjoittanut Miyazaki operoi nyt hyvin suppealla skaalalla. Nahoko edustaa lähinnä naivistista uhrautuvaisuutta ja inspiraatiota päähenkilönä toimivalle suurelle nerolle.

Yksi Miyazakin klassisista teemoista on luonnon ja ihmisen välinen suhde. Uusimmassa ohjauksessa tätä edustaa tuuli. Elokuva alkaa Paul Vlareyn lausahduksella ”Tuuli nousee, täytyy yrittää elää”. Tuuli kuvaa muutosta sodanaikaisen valtiossa. Tämän keskellä ihmisen täytyy vain elää ja selviytyä. Samalla tuuli kuitenkin ohjaa ihmisen elämää liittäen heitä yhteen. Teeman romantisoitu käsittely edustaa Miyazakin runollista magiaa, jota onnistuneesti tehostetaan kevyen lempeällä musiikkiraidalla.

Paljon kaunista taikaa sisältyy myös elokuvan visuaalisuuteen. Japani on viimeisiä linnakkeita, joissa käsin piirretty animaatio vielä elää vahvasti. Elokuva hehkuu juuri sitä sielukkuutta, mitä nykyajan tietokoneanimaatiot eivät pysty saavuttamaan. Erityisen upeita ovat rikkailla väreillä ja valööreillä luodut maalaukselliset taustat.

Parhaimmillaan elokuvan kohtaukset henkivätkin sitä pistämätöntä ohjauksellista kykyä, jolla Miyazaki saa teoksensa elämään. Vaikka elokuva ei operoi fantasian tasolla, niin satumaisuus sykkii silti vahvasti päähenkilön surrealistisissa unimaisemissa. Tokion tuhoava maanjäristys edustaa luonnon murskaavaa voimaa, jossa on visuaalisesti paljon yhtymäkohtia ohjaajan vanhempaan teokseen Prinsessa Mononokeen.

Tuuli nousee jatkaa Ghibli-studion tuottamien animaatioiden vahvaa linjaa, mutta Miyazakin mestaritöiden tasosta se jää kuitenkin kauas. Animaatiomestarilta sopii odottaa muistettavampaa joutsenlaulua, ja tavallaan toivookin, että ohjaaja rohkenisi rikkoa väitteet eläkkeelle jäännistä vielä kertaalleen.