Kirjavaras valkokangas

Tarinoiden ja sanojen voima voi auttaa kyseenalaistamaan auktoriteetteja, voittamaan pelkoja ja avaamaan uusia maailmoja. Niiden antama valta tekee niistä vaarallisen, mutta voidaanko fyysisten kirjojen tuhoamisella päästä eroon kirjallisuuden herättämistä kysymyksistä? Menestysromaaniin pohjautuva Kirjavaras pohtii kielletyn kirjallisuuden vallankumouksellista luonnetta toisen maailmansodan partaalla olevassa saksalaiskylässä.

Sota on hajottanut Liesel Memingerin (Sophie Nélisse) perheen. Hubermannin pariskunnan luokse sijoitettu tyttö löytää pian sielunsukulaisen isähahmoksi muodostuvasta Hansista (Geoffrey Rush) eikä jäykkä Rosakaan (Emily Watson) ole yhtä ankara kuin miltä näyttää. Viaton lapsenusko huomiseen alkaa kuitenkin järkkyä, kun Liesel osallistuu paraatiin, jossa kaupunkilaiset kokoontuvat polttamaan kirjoja. Lisäksi Hubermannin perheen suojiin salaa muuttava juutalaisnuorukainen Max (Ben Schnetzer) avaa Lieselin silmät maailmalle, jossa kaikki eivät ole tasa-arvoisia. Kuumeisesti kiellettyjen kirjojen ja sanojen seasta totuutta etsivä Liesel oppii pian pitämään salaisuuksia ja suhtautumaan kriittisesti ympärillään vellovaan arkiseen propagandaan.

Elokuva on kerrottu lapsen näkökulmasta. Liesel sekä hänen hyvä ystävänsä Rudy (Nico Liersch) eivät ymmärrä ympärillään olevaa maailmaa. Koulun kansallissosialistista propagandaa vastaan nousevat lasten omat huomiot heitä ympäröivästä yhteiskunnasta. Lieselin äiti on kommunisti, eikä Maxin ja hänen ystävyytensä käy yhteen koulun oppien kanssa. Arjalaisen ihannepojan muottiin sopiva Rudy taas ei ymmärrä, miksi olympiavoittaja Jesse Owensin jalanjälkien seuraaminen aiheuttaa kaikille suurta ärtymystä. Poika raidallisessa pyjamassa (2008) -elokuvan tavoin Kirjavaras hakee poliittisia keskustelunavauksia viattomuuden kautta. Oikeudenmukaisuus ja tasa-arvo nousevat esiin tärkeimpinä arvoina, ja koko elokuvaa leimaa kiiltokuvamainen yleisinhimillisyys. Pinnan alle ei juuri päästä.

Elokuvan maailma on tarkasti rakennettu ja se näyttää korealta. Kalpean harmaiden kuvien ja ruskeiden sävyjen rinnalla punaiset Natsi-Saksan liput iskevät kontrastillaan. Samanlaista vastakohtaisuutta on etsitty enkelimäisestä lapsikuorosta, joka laulaa Hitlerjugendin lauluja koulukonsertissa samalla, kun kamera liikkuu kristalliyön tuhojen keskellä. Vaikka lopputulokseen on yritetty hakea Cabaretin (1972) tapaista törmäystä kahden maailman välillä, ei sitä ole pystytty saavuttamaan. Toimivalta näyttävä elokuva ei ole löytänyt tarinaansa emotionaalista syvyyttä ja se näkyy lopputuloksesta.

Elokuvan keskiössä oleva näyttelijäkolmikko tekee tasaisen vahvaa roolityötä. Sophie Nélissen huikea roolisuoritus kanadalaisessa Monsieur Lazharissa (2011) ei ollut mikään onnekas sattuma, eikä edes kielenvaihdos ranskasta englantiin tunnu asettavan seiniä ilmaisun tielle, vaikka samaan tasoon ei hän Kirjavarkaassa ylläkään. Lopulta näyttelijätyö jää kuitenkin tarinan massiivisuuden alle. Kirjasta lainattu kuoleman kertojaääni jää irtonaiseksi ja muutkin elementit tuntuvat välillä unohtuvan tarinan edetessä. Myös outo kielivalinta yhdistää saksa ja englanti muistuttaa katsojia ärsyttävällä tavalla siitä, mistä maasta elokuva kertoo.

Kirjavarasta vaivaa omituinen jäykkyys. Ohjaaja Brian Percival on tottunut epookkidraaman maailmaan, mutta tarinan kertominen elokuvan kautta on vielä teknisellä tasolla. North & Southin (2004) ja Downton Abbeyn kaltaiset sarjat antavat tilaa moneen suuntaan haarautuvalle tarinalle, mutta Kirjavarkaassa teemojen ja sivutarinoiden sekamelska tekee siitä raskaasti liikkuvan. Tunteita herättävästä aiheestaan huolimatta lopputulos jää oudon viileäksi ja etäiseksi.