Tokasikajuttu valkokangas

Tokasikajuttu seuraa punkbändi Pertti Kurikan Nimipäivien Euroopan valloitusyritystä ja bändin viimeisiä vuosia. Se jatkaa siitä, mihin useaan otteeseen palkittu, vuonna 2012 ilmestynyt Kovasikajuttu jäi. Dokumentissa päästään kurkistamaan Euroviisujen komeisiin kulisseihin ja kilpailun tuomaan jännitykseen, riemuun ja lopulta, kyyneliin. Se on myös eräänlainen joutsenlaulu, sillä bändi pisti kitarat koteloon lopullisesti loppuvuodesta 2016.

Käsikirjoittaja-ohjaajakaksikko Jukka Kärkkäinen ja J-P Passi sanoivat, etteivät tehneet dokumentista varsinaista jatko-osaa vaan toisenlaisen elokuvan samoista ihmisistä. Siinä missä edeltävä Kovasikajuttu tarkasteli bändin matkaa laajempaan julkisuuteen, Tokasikajutussa jatketaan matkaa vuodesta 2013. Jos bändin tarina on entuudestaan tuttu, tuntuu Tokasikajuttu kotiinpaluulta. Taustatieto tai ensimmäisen osan katsominen ei silti ole edellytys, vaan dokumentti toimii erinomaisesti myös itsenäisenä teoksena.

Dokumentti vyöryttää valkokankaalle muusikon arjen raakana ja rehellisenä. Vuonna 2009 perustettu bändi nitisee liitoksissaan. Solistin laulumotivaatio katoaa, soittajien turhautuminen näkyy lavalla, ärsytys paisuu yhteenotoiksi ja välillä tekee mieli laittaa pillit pussiin. Kaiken ytimessä on kuitenkin rakkaus bändiä ja sen jäseniä kohtaan. Erimielisyydet päätyvät ryhmähalaukseen.

Tokasikajuttu, kuten edeltäjänsäkin, käsittelee arkisen vaikeita, yleisinhimillisiä tunteita: jätetyksi joutumista, muutoksen tuskaa, onnistumisia, luopumista ja surua. Tunteilla ei kuitenkaan mässäillä, vaan tapahtumat kulkevat tarinan ohessa elämän sivupolkuina. Lähikuvista pystyy aistimaan autuaan onnen ja karvaan pettymyksen.

Hieman verkkaisesti käynnistyvä dokumentti polkaisee täyteen vauhtiin ja löytää rytminsä, kun kutsu käy osallistua Uuden Musiikin Kilpailun karsintoihin. Kisa tuo pintaan rosoisia ristiriitoja, mediasirkuksen ja julkisuuden aiheuttamaa ahdistusta ja kyllästymistä. Tuloksena on tahallisia ja tahattomia piikkejä pintakiillon vastapuolelle, selkäydinreaktioita ja vilpittömyyttä kaikessa raa’assa rehellisyydessään.

Kun bändiä haastatellaan Suomen edustustossa Wienissä, hyvin leikattujen pukujen valtameressä kilisevät kuohuviinilasit. Tyhjänpäiväisen kysymysten jälkeen bändin solisti nappaa mikin ja lataa englanniksi: ”En pidä politiikasta. En pidä poliisista.” Yleisö hörähtää kohteliaasti, taustalla komeilee Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestön Etyjin logo. Punk, kiitos Pertti Kurikan Nimipäivien, ei ole kuollut.

Dokumentti tarkastelee vähäeleisesti bändin iloja ja suruja, voiton juhlaa ja kirvelevää häviötä, ystävyyttä. Kuvakulmat, asetellut ja intiimit lähikuvat ovat harkittuja. Aitous, vilpittömyys ja rosoisuus tulevat iholle ja ääniraidan musiikki tuo tulkintaan syvyyttä. Lopputulos on sydänjuuria myöten koskettava ja empaattinen, kauniskin.