Kahden naisen loukussa
Suomessa ohjaajan pallille siirrytään muista elokuva-alan tehtävistä varsin harvoin. Viimeksi tämän askeleen otti Peter Franzén siirtyessään kameran edestä kameran taakse. Nyt ohjaamisen saralle aluevaltauksen ovat tehneet elokuvaajina tunnetut J-P Passi ja Jarkko T. Laine esikoisfiktiollaan Ajomies. Passilla on ohjaamiskokemusta dokumenttipuolelta, sillä hän vastasi yhdessä Jukka Kärkkäisen kanssa viime vuoden dokumenttihitistä Kovasikajuttu (2012). Laine sen sijaan on työskennellyt lähes yksinomaan elokuvaajana ja on yksi maamme arvostetuimpia ammattilaisia. Hän on kuvannut muun muassa Klaus Härön elokuvia.
Ohjaamisen lisäksi Passi ja Laine myös käsikirjoittivat Ajomiehen. Elokuvan kuvausprosessi poikkesi sikäli tavanomaisesta, että he paljastivat elokuvan kohtaukset näyttelijöille vasta kunkin kuvauspäivän aamuna, joten näyttelijät operoivat kohtaukset ensituntumalla.
Ajomies kertoo raviradan ratamestarista, lähetysauton ajajasta, joka ajautuu kahden naisen loukkuun. Vähäpuheista päähenkilöä tulkitsee taidolla Matti Laine. Vaikka naiset (Elina Ylisuvanto ja Veera Degerholm) ovat läsnä useimmissa kohtauksissa, elokuva on ennen kaikkea miehen tarina. Päähenkilön sisällä vellovien tunteiden ja ajatusten ristiriidat on jurossa päähenkilöässä tavoitettu hyvin. Ajomieheen on helppo samaistua. Laine ja Passi ovat mitä ilmeisimmin halunneet tuoda oman lisänsä juron suomalaismiehen myyttiin.
Mitään uutta he eivät läpikolutusta aiheesta saa irti. Suuren tarinan tai juonellisen taituroinnin sijaan Ajomies on otos päähenkilönsä elämästä. Elokuvan vahvuudet ovatkin tilanteissa ja arjen tavoittamisessa. Monet kohtaukset ovat niin rakenteeltaan kuin erityisesti dialogiltaan hyvin luonnikkaita. Tämä juontunee elokuvan tekotavasta ja onnistuminen lepää osaavien näyttelijöiden käsissä. He kykenevät rakentamaan hahmoista ja tilanteista uskottavia.
Ajomies on näyttelijävetoinen elokuva, jonka kuvallinen ilmaisu on miltei ilmeetöntä. Niukka visuaalinen ilme tukee elokuvan tarinaa ja henkilöitä. Valkokankaan lisäksi elokuva toiminee hyvin televisiossakin.
Runsaan tunnin mittaisessa elokuvassa ei ole suvantoja ja elokuva kantaa itsensä jäntevästi. Ratkaisuja ei väännetä rautalangasta, vaan katsojalle jätetään vapaus johtopäätösten tekemiselle. Elokuvan henkilöiden tekemät ratkaisut voi tulkita haluamallaan tavalla. Se tuo elokuvaan aina tiettyä rikkautta vaikka lopputulos ei elokuvahistoriaan suurta merkkipaalua jättäisikään.
Seuraava:
Hobitti: Smaugin autioittama maa
Toinen osa Hobitti-tarinaa jatkaa Bilbo Reppulin ja kääpiöretkikunnan seikkailuja ykkösosaa taiturimaisemmin.
Edellinen: Me ollaan parhaita!
Lukas Moodyssonin raikas elokuva tyttökolmikosta, joka perustaa punkbändin 1980-luvun Tukholmassa.