Zorron naamio valkokangas

Köyhien auttajan, Zorron hahmo, on viihdyttänyt ihmisiä jo 80 vuoden ajan. Kun tämä espanjankielisen maailman Robin Hood ilmaantui ensimmäisen kerran kioskikirjallisuuden sivuille vuonna 1919 Johnston McCulleyn luomana, jutun juurta on riittänyt tähän päivään asti. Jo 1920-luvulla legendaarinen seikkailija Douglas Fairbanks esitteli hahmon valkokankaalla ja viimeisin yritys ennen tätä uutta elokuvaa oli eurooppalaisena yhteistyönä valmistunut televisiosarja 1980-luvun lopulla. Mutta nyt on Zorron aika jälleen seikkailla isolla rahalla.

Meksikolainen aatelismies Don Diego de la Vega (Anthony Hopkins) taisteli vuosikaudet espanjalaisten ylivaltaa vastaan Meksikossa naamiomies Zorron hahmossa. Paha espanjalainen Don Rafael Montero (Stuart Wilson) saa hänet kuitenkin kiinni ja Vega joutuu 20 vuodeksi vankilaan. Hänen onnistuu kuitenkin paeta ja huomattuaan Monteron pitävän hänen tytärtään (Catherine Zeta-Jones) omanaan Vega päättää pysäyttää rikollisen puuhat, tällä kertaa lopullisesti.

Vankilavuodet ovat kuitenkin vieneet aiemmin niin raavaan miehen voimat, joten Vega päättää kouluttaa itselleen seuraajan, joka korjaisi vääryydet. Hän yhyttää nuoren maantierosvon (Antonio Banderas), jolla on fyysistä voimaa ja ulkonäköä kantaa Zorron maskia. Vega piiskaa suojattiaan julmettuun harjoitteluun, jotta tämä olisi valmis lopulliseen konfrontaatioon.

Hyväntuulinen paluu kultaiseen Hollywoodiin

Zorron keskeisiin avuihin on aina kuulunut etevä säilänkäyttö, jonka avulla hän viiltelee tuota kuuluisaa Z-kirjainta vastustajiensa vaatteisiin. Ilmiselvästi sekä Hopkins että Banderas ovat käyttäneet runsaasti aikaa taitojensa kehittämiseen, niin luontevasti ja hyvällä mielellä he taituroivat läpi elokuvan. Ajoittain jopa yli-inhimillisiltä näyttävät temput toivat elävästi mieleen esimerkiksi Errol Flynnin ja Tyrone Powerin maineikkaat sapelinkalistelut Hollywoodin kultaisella valkokankaalla 1930- ja 1940-luvulla. Tuli oikein hyvä olo, kun kerrankin teatterissa sai ikään kuin palata hiukkaseksi aikaa vanhaan maailmaan, jota ei enää ole.

Kun lisäksi suurin osa kohtauksista tapahtuu ulkoilmassa Meksikon suurenmoisissa maisemissa, meininki on ihan mukiinmenevää. Johtuneeko sitten ulkokuvien suuresta osuudesta, että ohjaaja Martin Campbell, jonka ansioluetteloon kuuluu mm. Bond-seikkailu Kultainen silmä (Golden Eye, 1995), on päättänyt kertoa elokuvassaan kaiken mahdollisen niin yksityiskohtaisesti, että tyhmäkin tajuaa. Puoli tuntia saksimalla Zorron naamiosta olisi saanut vieläkin vauhdikkaamman seikkailun, joka olisi tosiaan pitänyt katsojia jännityksessä ja vauhdissa mukana. Nyt meno vaikuttaa ajoittain varsin puisevalta.

Monessa vaativassa liemessä aikaisemmin keitetty Anthony Hopkins on kuin kotonaan vanhana de la Vegana, joka joutuu jättämään oman kohtalonsa nuoren maantierosvon käsiin, kun omat voimat eivät enää riitä. Käsittämättömän tuottelias Antonio Banderas (34 filmiä 15 vuodessa!) esittää hänkin mukiinmenevän roolin vaihtelevalla urallaan. Tietyt latinalaisrakastajan maneerit kuitenkin hieman häiritsevät. Hengenvaarasta tulee pelleilyä. Zorron naamio on takuuvarma läpilyöntirooli kauniille brittinäyttelijättärelle Catherine Zeta-Jonesille, jonka eurooppalaiset tv-katsojat muistavat hittisarjasta Darling Buds of May, joka meilläkin esitettiin muutamia vuosia sitten. Hänen ja Banderasin välillä on eroottista sähköä ja elokuvan eniten näytetty kohtaus lieneekin, kun Jones ja Banderas miekkailevat vaatekappaleita vähentäen. Kuvitelkaapa Errol Flynniä ja Olivia de Havillandia tekemässä samaa!