Green Lantern valkokangas

"Tarpeeksi pitkälle kehittynyttä teknologiaa ei voi erottaa taikuudesta", tokaisi tieteiskirjallisuuden legenda Arthur C. Clarke, ja oikeassahan hän oli. Raskassoutuisen kovan scifin puolelle kallistunut kirjailija ei tosin tainnut tarkoittaa suurta osaa supersankareista, jotka operoivat tieteellisellä mumbojumbolla perustellussa näennäisrealistisessa viitekehyksessä, mutta jotka tosiasiassa ovat pitkälti vanhojen myyttien ja satufantasioiden arkkityyppejä. Taikureita, joiden voimia perustellaan tieteellä. Vihreä Lyhty Hal Jordan, sarjakuvien niin sanotun hopeakauden luomus, on tästä oivallinen esimerkki.

Toisin kuin kultakauden edeltäjänsä, ihka ensimmäinen Vihreä Lyhty -sarjakuvahahmo, joka seikkailee taikuuden avulla, Hal Jordanin voimat nojautuvat kosmiseen tieteeseen. Jordan on lentokonepilotti, joka perii kuolevalta avaruusolennolta tämän sormuksen ja vihreän lyhdyn, jolla ladata sormuksen energiat. Sormus on merkkinä jäsenyydestä avaruuden Vihreän Lyhdyn joukoissa, kosmisissa poliisivoimissa, jotka ylläpitävät rauhaa ja järjestystä galaksista toiseen. Sormuksen voimien ja luomuksien rajana on vain mielikuvitus ja käyttövoimana tahdonvoima, ainoana heikkoutena pelko ja sitä symbolisoiva keltainen väri.

Siinä missä Marvel-kustantamo on onnistunut tuomaan sankareitaan melko laajalla rintamalla valkokankaalle, DC-kustantamon isomman budjetin keihäänkärjet ovat tähän mennessä olleet vain Teräsmies ja Batman. Sama trendi näyttää jatkuvan, sillä hahmon ikonisuudesta huolimatta Hal Jordanin alkutarinan kertova Green Lantern ei saavuttanut kovin suurta menestystä Yhdysvalloissa.

Kassavirta ei kuitenkaan koskaan ole ollut laadun synonyymi. Teos ei ole ainutlaatuisen huikea klassikko, mutta ei missään nimessä lähelläkään floppia. Kokeneen ohjaajaveteraanin Martin Campbellin käsissä elokuvan runko on prässätty virtaviivaiseksi, sujuvaksi ja viihdyttäväksi tieteisseikkailuksi, joka ei yritäkään olla maanläheinen synkkä tutkielma vigilantismin psykologisista puolista, mutta joka ei myöskään ole postmodernin ajan kirous eli ironinen camp-elokuva, jossa lähtökohtaisesti pilkataan tarinaa ja hahmoja sen takia, että niiden alkuperä on "vain" sarjakuvista.

Sen sijaan elokuva on suorastaan virkistävän traditionaalinen poikain seikkailukertomus, jossa Ryan Reynoldsin sympaattisesti esittämä kosminen ritari vihreässä asussaan oppii, että rohkeus ei tarkoita pelon puutetta vaan pelon voittamista, ja joka kykenee näyttävissä yhteenotoissa kukistamaan sekä hullun tiedemiehen Hectorin (Peter Sarsgaard) että pelon ruumiillistuman, maapalloa uhkaavan Parallax-entiteetin.

Tarina on varsin ennalta arvattava, mutta jäntevästi rytmitetty. Sarjakuvahahmon alkuperää noudatetaan melko uskollisesti, mutta ei vuosikymmenien tarinakaanoniin pakonomaisesti takertuen, mikä onkin saanut fanipojat hysteriaan. Nykypäivänähän internet on avannut Pandoran lippaan, jossa nelikymppiset partaiset aikamiespojat vinkuvat äitinsä kellarista käsin jokaisesta sarjakuvafilmatisoinnista, joka ei vastaa sataprosenttisesti heidän nostalgianhuuruisia lapsuuden muistikuviaan. Valtavirtahahmoista tehtyjä supersankarielokuvia ei kuitenkaan tehdä anaalis-retentiivisille keski-ikäisille nettikirjoittelijoille, mikä on elokuvallisuuden kannalta täysin oikea ratkaisu.

Green Lanternin CGI-efektit ovat näyttäviä ja ainakin omalla kohdallani ensimmäistä kertaa myös 3D toimi luontevasti, rasittamatta silmiä tai pistämättä silmään muusta ympäristöstä. Myös Vihreiden Lyhtyjen joukkojen toteutus on onnistunut. Takavuosien tieteiselokuvien ongelmahan oli se, että uskottavien efektien puutteessa avaruuden muukalaiset olivat lähes aina Spock-korvaisia humanoideja. Niitäkin elokuvassa on, muun muassa Jordanin tiukka esimies Sinestro (Mark Strong), mutta erittäin moni muu alien-Lyhty on todellakin alien, täysin ihmishahmosta poikkeava. Vain monilahjakkuus Alan Mooren lisäys Lyhty-joukkoihin eli elävä planeetta Mogo puuttuu, mutta Mogo ei ole muutenkaan seuramies.