The Insider - sisäpiirissä valkokangas

Amerikkalaisen oikeusjärjestelmän hyvyyttä ja oikeudenmukaisuutta on julistettu monissa elokuvissa. Samoin ovat ylistyslaulut raikuneet maan vapaan lehdistön rehelliselle journalismille. On myös tehty elokuvia, joissa näistä vapaan demokratian kulmakivistä on tongittu pirullisia halkeamia. Nyt katsojalle on suotu mahdollisuus kohdata elokuva, jossa fanfaarit soivat samalla kun perustuksia nirhataan.

Michael Mannin ohjaama The Insider on ideoitu todellisista tapahtumista. Jokin aika sittenhän maailma ravisteltiin, kun Yhdysvalloissa todettiin ensimmäistä kertaa tupakkateollisuuden olevan korvausvastuussa aiheuttamistaan terveyshaitoista. Insider ei ole mikään dokumentti vaan dramatisointi tapahtumista ja niiden taustoista, jotka tuolloin ottivat paikkansa. Elokuva kertoo tupakkateollisuuden palveluksessa olleesta tutkijasta, Jeffrey Wigand (Russell Crowe), joka potkut saatuaan haluaa laulaa suunsa puhtaaksi. Sattuma osoittaa hänen avukseen "60 Minutes" tv-ohjelman tuottajan, Lowell Bergmanin (Al Pacino). Totuuden julistuksella on kuitenkin vastuksensa.

Kahden henkilökuvan kokonaisuus

Insider limittyy kokonaisuudeksi kahden tarinan kautta. Ensin kerrotaan miten Jeffrey Wigand käy oman kiirastulensa valitessaan perheensä ja kansallisen hyvinvoinnin väliltä. Wigandin jälkeen show siirtyy Bergmanin tähditettäväksi, sillä onhan hänen periaatteittensa mukaan tuotava totuus julki. Kummankin henkilön kautta konkretisoituvat ne prioriteetit, joiden pohjalta yhteiskuntamme loppujen lopuksi toimii. Totuus on sen, joka siitä parhaiten maksaa. Vaikka Insiderin lopussa kuppi keikautetaankin hyvyyden voitoksi, ei se nakerra tarinan uskottavuutta. Parhaimmillaan - yhä edelleenkin - hyvä journalistinen etiikka voi messiaanisesti loistaa ympäriinsä, sillä sitä varten se on olemassa ja sitä varten siihen uskotaan.

Savuisen miljardibisneksen ja totuuden torvena toimivan tiedotusvälinetoiminnan moraalipohdinta on niin massiivinen aiheyhtälö, että vain kokenut ja kyvykäs ohjaaja, kuten Michael Mann, pystyy edes haukkoen pitämään kokonaisuuden kasassa. Huolimatta yli kaksi ja puolituntisesta kestostaan Insider pysyy ohjaksissa huolella rytmitetyn kerronnan, aiheen kiinnostavuuden sekä osaavien näyttelijöiden, Russell Crowen ja Al Pacinon, avulla. Tosin pitkät tunnelmamaalailut kiristävät turhaan pitkäjänteisyyden vieteriä. Tiiviimmällä kerronnalla olisi saavutettu vieläkin parempi lopputulos.

Michael Mannin edellinen elokuva, Heat, paisui loppuaan kohden kuin pullataikina läsähtäen lopussa totaaliseksi pannukakuksi. Sama paisumisilmiö on Insiderissakin läsnä, mutta kohotus pitää pintansa loppuun asti ja hyvä niin, sillä rauhaisaa hyvillä populistisilla painotuksilla ryyditettyä elokuvanautintoa on nykyään enää niin harvoin tarjolla.