Blackhat valkokangas

Michael Mann on uuden Hollywoodin jälkeisen rikoselokuvan tärkeimpiä vaikuttajia. Hän ei ole jalostanut genreä Quentin Tarantinon tai Oliver Stonen tavoin väkivallalla tyylitellen vaan tutkimalla amerikkalaisen yhteiskunnan jakolinjoja ja niiden häilyvyyttä lain molemmin puolin. The Heat – ajojahti (1995) ja Public Enemies (2009) antoivat kasvot kaidalta tieltä lipsuneille ilman sentimentaalisuuden meikkiä. Niin teki vahvan filosofinen Collateralkin (2004).

Uusi Blackhat (2015) lupaa ohjaajan kriminaaliestetiikan ystäville paljon laventaessaan näyttämökseen koko verkottuneen maailman. Kunnianhimoinen harppaus Amerikan metropoleista Aasian vierauteen osoittautuu kuitenkin erehdykseksi. Kansainvälisten tietoliikennemurtojen tutkinnasta vaikeasti tavoiteltavan hakkerin ajojahdiksi kasvava kybertrilleri olisi paremmin sopinut James Bondin kaltaisen agentin tulkitsemaksi. Pakosta olisi silloin idän ja lännen diplomaattisuhteetkin tullut motivoitua.

Kansalliskitkoja sivutaan vain muodollisesti, kun Kiina ja Yhdysvallat yhdistävät vastahakoisesti voimansa kyberterrorin uhatessa maiden tulevaisuutta. Välittäjähahmona toimiva atk-upseeri (Leehom Wang) aloittaa tutkinnat amerikkalaisten kanssa, jos saa avukseen entisen opiskelijakaverinsa. Vankeuteen erehdyksistään ajautunut jenkkihakkeri (Chris Hemsworth) tulee niin ikään armahdetuksi, jos onnistuu nappaamaan valtioiden yhteisen vihollisen.

Tuikitavallinen juoni ei yllätä. Motiiveiltaan hämärän Mustahattu-hakkerin jäljet johtavat Chicagon ja Hongkongin kautta Malesiaan. Matkalla nähdään tuttuja kohtauksia lukuisista teknotrillereistä. Tietokoneiden äärellä käydyt keskustelut ammentavat suoraan genren käsikirjasta. Mukana kulkeva romanssi jää sekin lopulta epäuskottavaksi.

Globalisaation uhat ovat synnyttäneet vakoilutrillerien uuden renessanssin. Mcluhanilaisen maailmankylän profetian voi nähdä toteutuvan teknokratiamme dystopiakuvissa. Kutistuvan maailman ideologisten tyhjiöiden kuvaamiselle olisikin ollut tilausta, mutta Michael Mann paljastuu digi-innostaan huolimatta varsin konservatiiviseksi elokuvantekijäksi. Harmittavasti Blackhat laiminlyö potentiaalinsa ja taantuu tympeäksi kostotarinaksi.

Kuvan ja äänen tajuaan ohjaaja ei silti ole menettänyt. Alkujaksossa hän tarkastelee digiaikamme mittasuhteita kameran seuratessa maapallon vilkasta viestintää ja lopulta syöksyessä servereiden mikroskooppisiin sisuksiin. Samanlainen ääritilojen vuoropuhelu korostuu jylhien kaupunkisiluettien vaihtuessa lähikuviin kasvoista tai eleistä. Äänen dynamiikkaa säädellään tunnelmallisen taustaraidan ja lujien tulitaistelujen välillä. Audiovisuaalinen kehityskaari syntyy suvantojen ja poikkeuksellisen vaaran tunnun taidokkaasta vuoropelistä.

Silti pinnalliset ansiot vain korostavat sisällön puutteita. Käsikirjoittajana debytoiva Morgan Davis Foehl on koostanut tarinansa niin monista kliseistä, ettei Mannin veroinen visionäärikään niistä selviä. Ajankohtaisen rikostutkielman sijaan syntyikin kaavamainen tusinäjännäri.