Psykopaatin jäljillä kotikatsomo

Mikäli sarjamurhaajista kertovia elokuvia haluaa luokitella omaksi genrekseen, niin lajityypin harvalukuiseen aateliin voi David Fincherin Seitsemän (1995) lisäksi lukea Michael Mannin Manhunterin. Kumpikin elokuva karttaa kaupallisia kompromisseja ja edustaa mahdollisimman tarkoin harkittujen tyylikeinojen varaan rakennettua kerrontaa. Ne ovat myös esimerkillisen synkkiä madonlukuja oman aikansa haudutetuista peloista ja pahuudesta.

Manhunterin 80-lukulaisuus - ääniraidalla kuulumisen lisäksi - näkyy niin kuvassa kuin kerronnassakin. Värimaailmat, pinnat ja kuvaus ovat tarkoin tyyliteltyjä. Kerronta on kovan toteavaa ja katsojansa haastavaa. Juppikauden rumempi realismi hengittää vääjäämättömästi taustalla. Mannin elokuva tuokin väistämättä mieleen vuotta aiemmin valmistuneen William Friedkinin ohjaaman, yhden kaikkien aikojen rajuimman rikoselokuvan, Elää ja kuolla L.A.:ssa. Molempien elokuvien pääosassa nähtiin sama mies, William Petersen.

Tämä Thomas Harrisin ensimmäisen kirjan, Punaisen lohikäärmeen, elokuvasovitus tehtiin kuitenkin paljon ennen aikaa Uhrilampaiden ja Hannibal-huuman. Elokuvan kalmea pessimismi ja katsojan ymmärtämistä helpottavien kerronnallisten rautalankaelementtien totaalinen puuttuminen eivät houkutelleet suurta yleisöä elokuvan pariin. Taloudellisesta floppaamisesta huolimatta Manhunterin elokuvalliset ansiot ovat ansainneet tunnustusta harrastajien ja arvostelijoiden keskuudessa, ja tätä nykyä elokuva nauttii melkoista kulttimainetta.

Vaikka Mannin käsikirjoitus ei täysin seuraakaan Harrisin kirjaa, niin elokuvasovituksessa on onnistuttu tavoittamaan sama vimma, joka tekee Punaisesta lohikäärmeestä "Hannibal-trilogian" pelottavimman osan. Tohtori Lecter on pelkkä sivuhahmo, josta Brian Coxin tekemä hyytävä tulkinta on toiminut mitä ilmeisimpänä esimerkkinä Anthony Hopkinsille, joka sittemmin on vesittänyt Hannibalin hienostelevaksi hepsankeikaksi. Manhunterin suurimmasta onnistumisesta vastaa kuitenkin vähäeleinen William Petersen, jonka näyttelijäntyöstä moni nykyinenkin kyky voisi ottaa oppia. Elokuvarintamalla todellista läpimurtoa vaille jäänyt Petersen on tuttu nykyään televisiossa pyörivästä C.S.I.:stä. Eikä Tom Noonanin tulkitsemaa Francis Dolarhydea sovi unohtaa, sillä hän saa myöhemmät sarjamurhaajat vaikuttamaan lähinnä lastentarhanopettajilta.

Manhunter on valitettava esimerkki kaupallisen epäonnistumisen myötä unohdetusta mestariteoksesta. Minkä suunnan tämä elokuva olisikaan menestyessään antanut myöhemmille Harrisin kirjojen filmatisoinneille.

Elokuvasta on olemassa myös Jenkeissä videolle julkaistu joitakin minuutteja pidempi ohjaajan versio, joka verkosta löytyvien tietojen mukaan sisältää mielenkiintoisia lisäkohtauksia, mutta on kuvalaadultaan huono. Suomessa keväällä 2002 dvd:nä julkaistu Psykopaatin jäljillä on normaali teatteriversio ja pääsee edes hieman paremmin televisiossakin oikeuksiinsa alkuperäisellä 2.35:1-kuvasuhteella. Vaikka Suomi-julkaisu on näin tuore, ei sitä jostain kumman syystä helpolla videohyllyistä tunnu löytävän.

DVD / kuva: 16:9 Anamorfinen Widescreen 2.35:1; ääni: Dolby Digital 5.1; tekstitetty; ekstrat: traileri, kuvagalleria, kaksi dokumenttia "The Manhunter" & "Inside Manhunter".