Tarzan valkokangas

Edgar Rice Burroughsin luoma Tarzan lienee loppumetreillään olevan 1900-luvun kuuluisimmista hahmoista niin kirjallisuuden, sarjakuvan kuin elokuvankin saralla. Menestystarina alkoi ensimmäisestä Tarzan-tarinasta vuonna 1912 ja sen tuorein elokuvaversio saa ensi-iltansa Suomessa tämän vuosisadan viimeisenä kuukautena.

Kyseessä on Disney-animaatio, joka heittää Tarzanin maalatun viidakon piirretyille liaaneille. Ja sanottakoon se nyt heti, että sellaisella vauhdilla, jossa lannevaatteet eivät yleensä päällä pysy. Disney esittelee Tarzanissa animaatiotekniikan uusinta uutta, taustojen syvyyttä ja kolmiulotteisuutta lisäävän tekniikan nimeltään deep canvas. Ja kylläpä sillä sitten herkutellaankin. Tarzan kieppuu ja keikkuu liaaneissa sekä puiden latvoissa kerrassaan sellaisella aisteja hivelevällä tavalla, että siinä on silmän täydeltä katsottavaa kaiken ikäisille.

Kaunottaren ja Hirviön tanssisalikohtauksesta alkaen on tietokonegrafiikka elävöittänyt Disneyn kokoillananimaatioita aina enenevässä määrin. Leijonakuninkaan antilooppilaumat, Notredamen kellonsoittajan joukkokohtaukset tai vaikkapa Mulanin vyöryvä hunniarmeija kalpenevat Tarzanin viidakon digitaalisen loiston edessä.

Jos Disneyn animaatiotekniikka on hiottu Tarzanissa huippuunsa, niin miten on käynyt viidakon valtiaan sielulle? Tarina myötäilee ensimmäisen Tarzan-kirjan juonta kasvattaen Tarzanin vaippaikäisestä aina aikuisuuteen. Disneyn tyylin mukaisesti on tarinaa sekä hahmoja tietysti kevennetty ja pehmennetty lapsille sopivammiksi. Mutta mielestäni Disney on onnistunut säilyttämään ainakin osan siitä Burroughsin luomasta vähäpuheisesta apinamiehestä, joka ei kaihda taistelua leopardinkaan kanssa. Ei edes kuolemaan saakka.

Elokuvan alun vauva-Tarzan on niin kerrassaan hellyttävästi toteutettu piirroshahmo, että se saa kyllä karskimmankin keski-ikäisen kyynikon heltymään hymyyn. Se todistaa jälleen kerran todeksi sen oudon ja kiehtovan asian olemassaolon, jota kutsutaan Disneyn taiaksi.

Suomenkielinen asu on jälleen kerran loistavaa työtä, vaikka kaikkien laulujen toteutus ei nyt ollutkaan aivan täydellistä. Syynä siihen lienee ollut se, että ne ovat tällä kertaa Phil Collinsin käsialaa. Collinsin omintakeista laulutapaa kun on varmasti erittäin vaikea matkia hyvänkään käännöstekstin kanssa. Ja eräs korvaan särähtäneistä seikoista oli nimen, Tarzan, lausuminen. Ymmärrettävästi alkuperäisestä englantilaisesta kieliasusta johtuen se vääntyi suomeksikin "Taasan".

Tarzan-fanaatikko löytäisi varmasti elokuvasta paljon lisää huomautettavaa, alkaen siitä kuuluisasta huudosta aina Tarzanin ja Janen ensikohtaamiseen. Mutta vaikka se minun kriitikon katu-uskottavuuttani heikentäisikin, niin ainakin allekirjoittaneelle tämä Disneyn Tarzan antoi mitä nautittavimman elokuvakokemuksen.