Frozen: huurteinen seikkailu valkokangas

Ei ole kirjaa kansiin katsominen. Disneyn uusin satuanimaatio Frozen vaikuttaa ulkoapäin vilkaistuna pelkästään kliiniseltä kopiolta studion kolme vuotta aikaisemmin ilmestyneestä Kaksin karkuteillä -elokuvasta. Pinnan alta paljastuu kuitenkin omilla ansioillaan seisova ja nautittava kokonaisuus.

Siskokset Anna (Kristen Bell) ja Elsa (Idina Menzel) ovat kruununperillisiä Arendellen kuningaskunnassa. Elsa on syntymästään asti omannut kyvyn tuottaa käsillään jäätä ja lunta, minkä vuoksi Annan turvallisuudesta huolestuneet vanhemmat päättävät erottaa siskokset toisistaan. Vuodet vierivät ja Elsaa ollaan kruunaamassa uudeksi kuningattareksi, mutta samalla hänen taikavoimansa riistäytyvät käsistä ja Arendelleen saapuu ikitalvi. Palauttaakseen kesän takaisin kuningaskuntaan Anna lähtee etsimään vuorille paennutta siskoaan.

H.C. Andersenin satuklassikkoa Lumikuningatar vapaasti mukaileva elokuva murtaa prinsessatarinoiden perinteitä. Lajityypille tavanomaiset passiiviset naishahmot loistavat poissaolollaan. Päähenkilöt ovat aktiivisia osallistujia ja värikkäitä persoonia.

Siskokset ovat toistensa vastakohtia. Spontaanisti toimiva Anna uskoo sokeasti rakkauteen ensi silmäyksellä, mutta taikavoimiensa kanssa kamppaileva Elsa on oppinut pitämään tunteensa kurissa ja hillittyinä. Päähenkilöiden eroavaisuuden kautta käynnistyy myös elokuvan pääjuoni.

Frozenissa tulokulma ei siis ole niinkään prinssin ja prinsessan välisessä tosirakkaudessa, vaan painopisteenä on toisistaan erossa eläneiden päähenkilöiden sisarrakkaus. Tyttöjen välinen suhde onkin lämmin ja aito. Samalla se on elokuvan vahvimpia elementtejä, johon olisi voinut panostaa enemmän myös kerronnallisesti.

Onkin harmillista, että monet sisällölliset ansiot tuntuvat peittyvän koomisen rymyämisen alle. Hauskat sivuhahmot ovat toki sympaattisia, mutta eivät elokuvan kannalta erityisen merkittäviä. Kyseessä on lähinnä pakollinen maneeri, josta Disney ei ole vieläkään valmis luopumaan.

Huumori on silti kiitettävän tyylitajuista ja kohderyhmälle sopivaa, mikä ei populaarikulttuuria laiskasti lainailevissa nykyanimaatioissa ole aina mikään itsestäänselvyys.

Kuten Disneyn teokset yleensä, myös Frozen näyttää upealta ja on kauniin elävästi animoitu. 3D:n avulla tuotetaan muutama näyttävä efekti, mutta samalla tummennetaan elokuvan rikasta väriskaalaa.

Animaatio on myös iloa korville. Robert Lopezin ja Kristen Anderson-Lopezin säveltämät ja sanoittamat kappaleet nostattavat tunnelman toiseen potenssiin. Myös alkuperäisversion ääninäyttelijät tekevät kaikki vakuuttavaa työtä. Erityisesti Elsan soolokappale Let It Go on Idina Menzelin tulkitsemana mykistyttävää kuultavaa.

Sama hehkuvuus ei kuitenkaan syki hahmosuunnittelussa. Tässä suhteessa Frozen on kevyesti yksi studion laiskimmista tuotannoista. Nukkemaiset figuurit jättimäisine silmineen ovat häiritsevän innottomia luomuksia, eikä hahmoja tunnu erottavan toisistaan muuten kuin hiusten ja silmien värin perusteella.

Frozen on helposti suositeltava laatuteos, mutta myös monessa suhteessa epätasapainoinen. Elokuva kaipaa kokonaisvaltaisesti sitä samaa sielukkuutta, joka sen tietyistä elementeistä paistaa läpi. Nykyanimaatioiden piirteitä orjallisesti seuraamalla Disneyllä on suurempi mahdollisuus suistua persoonattomuuden suohon.