Kun maailma ei riitä valkokangas

Edellinen James Bond -seikkailu, vaivaannuttavan näennäis-mediakriittinen Huominen ei koskaan kuole oli suuri pettymys. Goldeneyen aikoihin superagentin tähti oli näyttänyt olevan taas vakaassa nousussa onnettomien Timothy Dalton -aikojen jälkeen. Pierce Brosnanin toinen esiintyminen Bondina oli sitten Lisenced to Killin veroinen mahalasku, joka sai jo vakavasti miettimään koko sarjan tarpeellisuutta tai vähintään koko formaatin radikaalin uudistamisen välttämättömyyttä.

Kun maailma ei riitä palauttaa onneksi nolla-nolla-seiskan voittoputkeen. Yhdeksästoista Bond on vastustamattoman lapsellista, hyväntuulisten kliseitten täyttämää koko perheen hana-auki-koko-ajan-hömppää. Kaikki tuttu on ahdettu ilkikurisesti mukaan. Takaa-ajoa löytyy niin veneillä kuin suksillakin, on uhkapelejä, kidutuslaitteita, sarjakuvamaisia megakriminaaleja, ja naista nimittäin kaatuu. Ohjaajaksi on nyt pestattu kokenut Michael Apted, ja jälki pistää leffan parhaina hetkinä melkein huutamaan riemusta. Aivan erityisesti on satsattu näyttäviin ilmalentoihin, kaikenlaisiin. Komeita ovat. Garbagen esittämässä tunnarissa on pitkästä aikaa, ensi kertaa sitten Living Daylightsin, riipivän surumielistä jylhyyttä.

Öljy on valtaa

Tarina alkaa tällä kertaa 00-agentin murhan motiivien jäljittämisestä johdattaen Bondin Kaukasukselle. Kyse on rakenteilla olevasta öljyputkesta, jota sukunsa pääksi isänsä murhan myötä joutunut Elektra King (Sophie Marceau) kaavailee lännen energiatalouden pelastukseksi, kuinkas muuten. Elektran isän on tappanut Robert Carlylen läpikävelemä anarkisti Renard, tämänkertainen ehdokas maailman vallesmanniksi ja Bondin vastapeluri.

On makuasia, pitääkö Aptedin puheita erityisen vaikuttavasta tarinasta totena vai pr-osaston puuna heinänä. Samaahan se on kuin aina ennenkin, ja hyvä niin. Jos perustarina olisi huono, niin en kai tästä jo kohta kahdettakymmenettä kertaa nauttisi. Selvää tiivistämistä leffan keskivaihe olisi joka tapauksessa kaivannut, niin kuin monessa aiemmassakin Bondissa. Ainekset loppukliimaksiin olisivat kasassa jo melkein puolta tuntia ennen loppua. Tarinan tutut ainekset on viety melko äärimmilleen. Aksentit ovat yhä huvittavampia, maailman kokoisten konfliktien yhden lauseen mittaiset analyysit suorastaan riemastuttavia. Pitkitys vain hiukan haittaa kaiken sulattamista.

Pierce Brosnan on minusta aivan kelvokas Bond. Kuten Carlyle on hehkuttanut, Brosnanin silmissä on mukavan hyytävää julmuutta, hän on uskottava tappaja. Sarjalle ei toki uudistaminen välttämättä pahaakaan tekisi ja sellaiseen Pierce olisi ehkä liiaksi perusmiehiä. Carlyle itse ei oikein innostu sinänsä herkulliseksi kirjoitetusta luotipäisestä psykopaatistaan. Marceau ja Denise Richards ovat naisrooleissa kaikin puolin mainioita. Judi Dench on M:n roolissa aiempaakin paremmin kotonaan. Q.n apurina debyteeraavan John Cleesen vaikutus jäänee tulevien filmien ratkaistavaksi. Robbie Coltrane on - taas - mauton, mutta hupaisa.

Kun maailma ei riitä saattaa olla 90-luvun paras Bond-elokuva, ainakin se on yhdeksänkymmentälukuisin. Ihan oikeaa katu-uskottavuutta on Garbagen ja Carlylen lisäksi osattu hakea pahispuolelle värvätyltä Goldielta. Brosnankin on toipunut edellisfilmin päämäärättömyydestä. Hän tietää ja osaa taas kaiken paremmin kuin kukaan missään. Hiiteen höpinät maskuliinisuuden kriisistä tai Bondeihin hiipineestä pehmoromantiikasta. Jamesta katsoessa muistaa, että on se vaan hauskaa olla mies. Olisikohan Suojelupoliisilla vastaavia hommia tarjolla?

ks. Sean Connery - Bondien Bond