Riku Haikara valkokangas

Visuaalisesti näyttävät valtavirta-animaatiot eivät ole enää vain muutamien yhdysvaltalaisten tuotantoyhtiöiden yksinoikeus. Digitaaliteknologian arkipäiväistyessä Euroopassakin on viime vuosina tehty pitkiä animaatioita, joita ei päällisin puolin erota rapakon takaisista tuotoksista. Jos eurooppalaistuotannoissa on ulkoisesti päästy Hollywood-animaatioiden vanaveteen, samaa ei voi sanoa käsikirjoitusten osalta. Tarinoissa ja kiinnostavien hahmojen kehittelyssä on iso ero ja eurooppalaisilla on sujuvassa animaatiokerronnassa vielä vuori kiivettävänä.

Saksalaisten johdolla tehty useamman eurooppalaismaan yhteistuotanto Riku Haikara on edellä kuvatusta kuin oppikirjan esimerkki. Visuaalisesti tyylikäs elokuva kompastelee tylsään tarinaan ja mitäänsanomattomiin hahmoihin. Tarina vanhempansa menettäneestä lapsukaisesta, joka vaikeuksien kautta raivaa itselleen tien arvostukseen, on veivattu lasten- ja nuorten kulttuurissa niin moneen kertaan, että puutumiselta ei voi välttyä. Samaan hengenvetoon on toki todettava, että kyse on klassisesta tarinasta, joka on tarkoituskin kertoa yhä uudestaan ja uudestaan jokaiselle kuulija- ja katselijasukupolvelle.

Tällä kertaa reppanana päähenkilönä on varpuspoika Riku, joka kuoriutuessaan menettää molemmat vanhempansa. Kiltti haikara adoptoi Rikun, joka saa varttua kesän haikaraperheessä. Syksyn tullessa haikarat muuttavat etelään ja varpuset jäävät pitelemään talvea. Riku ei tyydy kohtaloonsa vaan lähtee itsekin muuttomatkalle kumppaninaan pöllähtänyt pöllö. Matkalla sitten sattuu ja tapahtuu kaikenlaista ystävyyttä ja itsetuntoa vahvistavaa.

Alkuasetelmassaan elokuva vielä kantaa kohtuullisesti, mutta heti kun haikarat liihottavat pois kuvista ja estradi jää varpuspojalle ja rastapöllölle sekä heidän matkallaan tapaamilleen uusille tuttavuuksille, ote lipsahtaa laiskasti kirjoitetun komiikan puolelle. Tarinallinen eteneminen pysähtyy lähes kokonaan ja useimmat hahmot olivat kohderyhmäikäisestä lapsestakin epäkiinnostavia. Lapsen suusta tuomio olikin harvinaisen selvä: "Tämä oli tylsä."

Eurooppalaisanimaatioissa tarinallinen ontuminen on ollut viime aikoina jopa silmiinpistävää. Kyse ei liene niinkään resursseista vaan niiden kohdentamisesta. Visuaalisuuteen panostaessa käsikirjoitus ja hahmokehittely tuntuvat jäävän puolitiehen, vaikka pienelläkin panostuksella nämä asiat olisi mahdollista saattaa uomiinsa.

Riku Haikara muistuttaa vajaan kymmenen vuoden takaista suomalaisten johdolla tehtyä animaatiota Niko – lentäjän poika (2008). Nikoon verrattuna Riku on tarinaltaan ponnettomampi ja katsomisjännite jää valjuksi, kun tuttuun kasvukertomukseen ei saada ujutettua uusia näkökulmia ja miljööstäkin uupuu eksoottinen ulottuvuus. Puhelinlangoilla nettiin kytkeytyvät pulut eivät riitä modernisaatioon vaan jäävät  yksittäisvitsiksi kokonaisuuden hapuillessa tarttumapintaa jostain konkreettisemmasta.

Toisaalta eurooppalaisanimaatioissa ei monien jenkkianimaatioiden tapaan tarvitse potea pääsärkyä kyseenalaisista arvomaailmoista. Tämä on kuitenkin laiha lohtu, jos elokuva ei muutoin kykene ylläpitämään mielenkiintoa. Riku Haikara on elokuvia, jotka liihottavat toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Vanhemman pitkästyminen ei lastenelokuvan parissa ole niin vaarallista saati tavatonta, mutta kun lapsikatsoja ei jaksa elokuvasta innostua, on pitkästymisessä kyse jo astetta vakavammasta asiasta.