Viimeinen sopimus valkokangas

X-sukupolvella on vain vähän "Missä olit, kun..." -kysymyksiä. Kuussa oli kävelty, JFK ja Martin Luther King ammuttu jo ennen syntymäämme. Kun Elvis ja John Lennon kuolivat, oltiin vielä vaippaiässä. Taannoisen Dianan kuoleman ohella mieleen muistuu vain toinen valtavan mediahuomion saanut Missä-olit-kun -kuolema: Olof Palmen murha. Vaan kun sekin sattui 80-luvulla, jolloin vielä reippaina ala-astelaisina hiihdettiin aamuisin kouluun, niin eipä sekään kovin suuria traumoja jättänyt. Kaikille tuskin oli edes erityisen selvää, kuka kyseinen heppu oli.

Niinpä nyt, kaksitoista vuotta myöhemmin, ei aiheesta tehtyyn elokuvaan voi tämän ikäluokan ihminen suhtautua kovin suurin intohimoin. Kjell Sundvallin Viimeinen sopimus ratkoo kansankotia vavahduttanutta tapahtumaa, mutta, mutta... Vertailut Stonen JFK:n kannattaa unohtaa, sillä Palmessa ei ole Kennedyn karismaa eikä tapauksessa glamouria Amerikan malliin. Räntäisenä helmikuun iltana toppatakkisen pyylevän sedän selkään ammuttu luoti ei tunnu yhtä jännittävältä kuin avoautoon keskellä kirkasta päivää osunut laukaus. Valitettavasti. Ehkä se onkin liian realistinen, liian tosi, liian lähellä.

Ammattitappaja Ray Lambert (Michael Kitchen) saa tehtäväkseen päästää päiviltä aseistariisunnan ja ydinaseettoman Pohjolan puolesta harmillisen voimakkaasti puhuvan Ruotsin pääministerin. Ray matkustaa Ruotsiin värvätäkseen muutaman apurin ja toteuttaakseen suunnitelmansa. Miltei sattumalta Rayn jäljille pääsee työlleen intohimoisesti omistautuva poliisi Roger Nyman (Mikael Persbrandt). Hän alkaa seurata Rayn liikkeitä, ja tajuaa, että jotakin suurta on tekeillä. Roger unohtaa niin vaimonsa kuin lapsensakin varjostaessaan Rayta.

Eräänä yönä Roger tajuaa, kuka Rayn maalitauluna on. Kummallista kyllä, poliisivoimat, saati korkeammat tahot, eivät juurikaan kiinnostu Rogerin päätelmistä. Ovatko muut vain välinpitämättömiä vai onko kaiken takana laajamittainen salaliitto?

Ja entä sitten?

Sakaali-elokuvan murhaajaa muistuttava, joskin huomattavasti Bruce Willisiä jäykempi ja värittömämpi palkkatappaja, Ray Lambert punoo juoniaan pitkään ja perusteellisesti - jopa puuduttavan pitkään. Tilaisuuksia on useita, mutta mies palaa taas hotellihuoneeseensa pelaamaan shakkia. Myös sinänsä kiinnostavat, Rayn salamurhajuoneen mukaan värväämät pikkurikolliset jäävät lähes statisteiksi, mikä on sääli. Turhankin paljon taas seurataan poliisi-Rogerin takkuilevaa perhe-elämää. Kunnianhimo kun ajaa miestä sokeasti eteenpäin, eikä vaimo oikein moisesta tykkää hyvää. Lapsetkin marisevat, kun isää ei kotona juuri näy. Hyvin ei mene työpaikallakaan, jossa käy kuin Fox Mulderille konsanaan. Juttu hyllytetään ja tilalle annetaan toisarvoisia näpertelyhommia juuri, kun totuus on jo miltei tavoitettavissa. X-Files -kamaa on sekin, että kaiken takana on salaliitto ja sen lonkerot ulottuvat kaikkialle.

Pohjoismaalaisittain on aina ilahduttavaa nähdä oman alueen hyvää näyttelijäntyötä. Näyttelijät ovatkin elokuvan vahva linkki, erityisesti päähenkilöt Roger sekä hänen vaimoaan Ninaa esittävä Pernilla August sekä parasta ystävää Bossea esittävä Reine Brynolfsson tekevät hahmoista syvät ja aidot. Näyttelijätyö ei kuitenkaan riitä paikkaamaan sitä, että tiivistunnelmaisten kohtausten vastapainona on myös laahaavia jaksoja.

Elokuvaa vaivaa se ongelma, että sen loppuratkaisu on itsestään selvä. Riippumatta siitä, miten raivokkaasti Roger ponnistelee, katsoja tietää, ettei hän voi murhaa estää, sen tapahtuminen on fakta. Kiinnostavasti Sundvall kuitenkin punoo juonen, johon mahdutetaan myös murhan pääepäilty Christer Petterson. Tämän toiminta ja osuus tapahtumiin näyttäytyy aivan uudessa valossa. Hän on pelinappula, kuten aina on ounasteltukin. Eihän kukaan nyt ohimennen, satunnaisesti ammu pääministeriä. Elokuvan seuraamisen kannalta edes kohtuullinen lähihistorian tuntemus tapahtumien osalta on suotavaa, muuten saa paikoin todella pinnistellä pysyäkseen juonessa mukana. Kaikkiaan Viimeinen sopimus on pirstaleinen ja liian paljon jää katsojan oman tulkinnan varaan. Samastumiskohteita ei ole tarjolla ja ymmärrystäkin voi jaella pikkulusikalla.

Jokin elokuvassa jättää kylmäksi. Mieleen nousee kysymys: "Ja entä sitten?"