Pedon jäljillä valkokangas

Ruotsalainen rikosjännäri on kuin vanhanajan junan vessa. Toimii aina, vaikka mikään suuri elämys ei olekaan.

Ohjaaja Kjell Sundvall on ruotsalaisten jännärien ydinosaajia. Mies on ohjannut niin suosittua Beck-sarjaa kuin useita meilläkin valkokankailla nähtyjä elokuvia. Yksi niistä on Metsästäjät (Jägarna, 1996), jossa Rolf Lassgårdin esittämä tukholmalaispoliisi Erik Bäckström matkaa Norlantiin selvittämään outoja kuolemantapauksia, joihin hänen oma veljensä liittyy.

Hollywood olisi aikanaan halunnut versioida menestyneen ruotsalaiselokuvan. Sundvall oli hankkeeseen suostuvainen, jos elokuva tehtäisiin Taistelijan (1982) hengessä, mutta kun hän kuuli jenkkien suunnittelevan tarinasta cowboy-seikkailua, Sundvall pidätti elokuvansa oikeudet.

Nyt Metsästäjien tarina saa jatkoa Sundvallin itsensä tekemänä nimellä Pedon jäljillä (Jägarna 2). Erik Bäckström joutuu palaamaan kotiseudulleen vastentahtoisesti. Nuori nainen on kadonnut ja todennäköisesti murhattu. Paikallispoliisin silmissä syyllinen on kylän oma renttu Jari Lipponen (Eero Milonoff). Bäckström epäilee Lipposen syyllisyyttä, vaikka paikallisten kunnioittama kovapintainen poliisi Torsten (Peter Stormare) on asiasta täysin varma.

Elokuva etenee murhamysteerin selvittelynä Torniojokilaakson kauniissa metsämaisemissa. Samalla perataan auki Bäckströmin omaa menneisyyttä ja kipeitä perhesuhteita. Vaikka Metsästäjät olisi aikanaan jäänyt näkemättä, tarinaan pääsee hyvin kiinni

Murhan selvittely ja henkilöhahmojen väliset jännitteet pitävät elokuvan ensimmäisen tunnin tiiviinä ja tehokkaana. Murhamysteerin kortit pelataan katsojalle kuitenkin turhan näkyvästi ja pian katsoja on murhatutkimuksissa koko ajan pari askelta edellä, mikä syö jännitettä, kun murhan taustat ovat edessä lautasella mutta kerronnassa lopputulemaa kierretään kuin kissa kuumaa puuroa. Toinen tunti käy pitkäksi ja kestossa on muutoinkin puoli tuntia liikaa perustason rikostarinaa ajatellen.

Ruotsalainen elokuvakoneisto on kuitenkin niin ammattitaitoinen, että elokuva saadaan rullaamaan melko sujuvasti eteenpäin vaikka jännite tarinassa ei loppuun asti kannakaan. Paljon lepää myös ikonimaisten näyttelijöiden varassa. Wallanderina vakuuttanutta Rolf Lassgårdia ja Hollywoodissakin näyttävää uraa tehnyttä Peter Stormarea katsoisi vaikka kaksikko vetäisi vuoropuheluna puhelinluetteloa koulun jumppasalin näyttämöllä. Miesten läsnäolo rooleissaan on aina vaikuttavaa.

Ruotsalaisten ammattitaidosta kertoo sekin, että sikäläiset tekijät saavat suomalaisnäyttelijöistäkin riisuttua pahimmat kesäteatterimaneerit. Tämä on nähty ennenkin, loistihan Jarmo Mäkinen aikanaan Metsästäjissä, ja nyt Milonoffin veljekset Elina Knihtilän kanssa sen jatko-osassa. Joku voi tietysti ärsyyntyä siitä, että suomalaisista annetaan hieman stereotyyppinen kuva juopottelevina renttuina, mutta tämä nivoutuu hyvin miljööseen ja dramatisoituun tarinaan.

Pedon jäljillä ei tarjoa suuria elämyksiä, mutta ruotsalaisten rikosjännärien hieman alakuloinen tunnelma on kohdallaan. Lopputulos on vakuuttavampi kuin monissa vastaavaa tarinarunkoa toistavissa Hollywood-tuotannoissa. Personallisuutta elokuvaan olisi kuitenkin toivonut. Nyt oikeastaan ainoa eksotiikka on pohjoisen metsämaisemissa. Muutoin Pedon jäljillä kulkee geneerisen rikosjännärin tuttuja latuja.