Se toinen nainen valkokangas

Vuosituhannen vaihteen neofeministiset tuulet puhaltavat elokuvakulttuurissa vieläkin vahvasti. Naisellisuuteen perinteisesti liitetyt konventiot otettiin suuntauksessa uudelleen käyttöön, mutta tällä kertaa riisuttuna niiden negatiivisesta kaikupohjasta. Shoppailu, söpöily ja niin sanottu ”tyttöily” oli jälleen in, mutta lukkiutuneiden stereotyyppien sijaan nämä piirteet esitettiin voimaannuttavina ja vapauttavina.

Possunpunaisen pinnan alta löytyikin paljon perinteisen feminismin korostamia teemoja, kuten itsenäisyys, omaehtoisuus sekä naisten muodostamat yhtenäiset voimajoukot.

Elokuva- ja tv-kulttuurissa buumin käynnistäjänä voidaan pitää HBO:n Sinkkuelämää-sarjaa. Suunnattoman suosion myötä se herätti myös lukuisten Hollywoodin rahapesäkkeiden huomion. Nyt lähes viisitoista vuotta myöhemmin neofeministisiä teoksia on puskenut ulos tasaisella syötöllä laadun ailahdellessa ääripäästä toiseen. Aikaisemmin railakkaat ja virkistävät naisrepresentaatiot ovat muodostuneet turhan usein teennäisiksi yritelmiksi, ja tuhanteen kertaan puhki kaluttu luu on alkanut maistua puulta.

Nick Cassavetesin uusin ohjaus Se toinen nainen on juuri tällainen väsynyt voimafantasia. Elokuvan käsikirjoittajana on toiminut ensikertalainen Melissa Stack. Tarinassa kolme naista (Cameron Diaz, Leslie Mann ja Kate Upton) saavat tietää, että heitä kaikkia on pettänyt yksi ja sama mies (Nikolaj Coster-Waldau). Naiset päättävät yhteistuumin luoda kostosuunnitelman pettäjän pään menoksi.

Muovisessa ja lapsellisessa komediassa kuplii ongelmia lähes jokaisella tasolla. Ontuvinta on elokuvan rakenne. Reilusti yli puolet ajasta vatvotaan vahvan uranaisen ja yksinkertaisen kotirouvan välisessä suhteessa. Elokuvan kolmas osapuoli, bimbomainen Amber, juoksutetaan mukaan liian myöhään, jotta hahmosta ehtisit rakentua millään tavalla luonteva osa kokonaistarinaa.

Myös roolisuorituksista hehkuu innottomuus. Cameron Diaz on hajuton, Leslie Mann ärsyttävä ja mallina paremmin tunnettu Kate Upton näyttelijänä vielä raakile. Miespahiksen roolissa elämöivä Nikolaj Coster-Waldau tyytyy lähinnä virnistelemään puolikarismaattisesti.

Tuntuu siltä kuin Stackin käsikirjoituksessa ei olisi ollut edes lähtökohtaisesti aineksia täyttämään täyspitkän elokuvan tarpeita. Siksi teos pusketaan täyteen huumoria, joka puolestaan herättää kysymyksiä oletetusta kohderyhmästä. Kun pääosassa on käytännössä kypsät aikuiset naiset, niin täytyy vain ihmetellä miksi komiikka operoi alakoululaisten tasolla. Tilannetta ei juuri auta Cassavetesin tarve venyttää jo lähtökohtaisesti ontuvia vitsejä.

Elokuva kyllä puhuu vahvan naiskolmikon puolesta, mutta sanomassa on kliininen sävy. Paineet ulkonäöstä ja riittämättömyydestä iskeytyvät nopeasti karikolle, kun valkokankaalla patsastelee kolme kuvankaunista ja ihannemitoissa elelevää Hollywood-näyttelijää. Epäaitous saavuttaa lopulta ääripisteen, jossa elokuvaa on vaikea kuvitella millään tasolla voimaannuttavaksi. Lopputulos on lähinnä ohjekirjamainen ja halpa täsmätuote.